Alkuperäisnimi:
Melancholia
Lajityyppi:
Draama / Tieteiselokuva
Valmistusvuosi:
2011
Valmistusmaa:
Ranska, Ruotsi, Saksa, Tanska
Ohjaaja:
Lars von Trier
Näyttelijät:
Kirsten Dunst
Charlotte Gainsbourg
Kiefer Sutherland
Alexander Skarsgård
Käsikirjoittaja:
Lars von Trier
Tuottaja(t):
Meta Louise Foldager
Louise Vesth
Ikäsuositus:
12
Kesto:
130
Kotisivu:
Toimitus:
Lukijat:


Lue kommentit »


Valid HTML 4.01 Transitional

eXTReMe Tracker

RSS Uutiset  RSS Arvostelut   
Melancholia
JANNE MIKKONEN - 01.06.2011

kansikuva Elokuva
Hidastettuna sateena taivaalta putoaa kuolleita lintuja ja hevosen jalat luhistuvat maahan. Metsän siimeksessä morsiuspukuinen nainen makaa vesilammikossa. Vieras planeetta lähestyy uhkaavasti maapalloa ja törmää siihen lopulta. Taustalla pauhaa Richard Wagnerin Tristan & Isolden alkusoitto. Melancholian hypnoottisten ensiminuuttien perusteella on vaikea uskoa katselevansa Lars von Trierin viimeisintä ohjaustyötä. Alun maalauksellisesta tuhon sinfoniasta näkökulma siirtyy maanpinnalle, jossa Justine (Kirsten Dunst) ja Michael (Alexander Skarsgård) ovat matkalla omiin hääjuhliinsa. Triermäisempään henkilödraamaan siirrytään Dogma 95 -vuosilta tutun käsivarakuvauksen saattelemana.

Melancholia koostuu kahdesta osasta, jotka saavat nimensä keskushahmojen Justinen ja hänen siskonsa Clairen (Charlotte Gainsbourg) mukaan. Ensimmäinen näytös kuvaa Thomas Vinterbergin Juhlat-elokuvan (1998) hengessä hulppeasti alkavia hääjuhlia, joiden pramea ulkokulta valuu vähitellen pois kuin vesiväri kaatosateessa. Orjallisesti suoritettavien häärituaalien takaa paljastuu kätkettyjä pelkoja ja patoutunutta katkeruutta. Niiden purkautumista kuvatessaan von Trier pääsee kyynisyydessään sille tutulle epämukavuuden vyöhykkeelle, jossa katsoja ahdistuu muiden ahdistuneisuudesta ja alkaa peilata omia tuntemuksiaan näkemäänsä vasten. Sekasorron loitsijana on syvästä depressiosta kärsivä Justine, jota esittävä Kirsten Dunst tekee epäilemättä tähänastisen uransa vahvimman roolisuorituksen. Justinen hahmon kautta von Trier pääsee leikkimään ihmisten käytöksen sopimuksellisuutta tarkastelevaa sosiologia, kun tuore morsian rikkoo käytöksellään hääjuhlilta odotetun kaavan ja avaa siten väylän verhoamattomille tunteille. Juhlissa muut henkilöt on kuvattu koomisina karikatyyreinä, mikä nostaa Justinen selvänäköisyyden vieläkin korkeammalle jalustalle. Alexander Skarsgårdin esittämä aviomies Michael jää kaikessa hölmistyneisyydessään juuri sopivan valjuksi.

Toisessa jaksossa näkökulma vaihtuu tulevaisuudesta huolestuneeseen Claireen. Tiedemiehet vakuuttavat, että alati lähestyvä Melancholia-planeetta vain hienoisesti hipaisee maapallon ilmakehää, mutta tähän Clairen on vaikea uskoa. Asiasta välinpitämättömän Justinen masennus on kasvanut jo siihen mittaan, etteivät jalat enää kanna ja suussa lihamurekekin maistuu tuhkalta. Toisessa näytöksessä keskeisten henkilöiden määrä on typistynyt neljään, ja sisarusten lisäksi kuvissa näkyvät Clairen kaikkitietävä aviomies John (Kiefer Sutherland) sekä heidän poikansa Leo (Cameron Spurr). Jälkipuolisko ei pysty enää tarjoamaan yhtä oivaltavaa analyysia kuin hääjuhlajakso, mutta sen tarkoituksena onkin viedä alussa kasvaneet teemat kohti vääjäämätöntä joutsenlauluaan. Hieman antiklimaattinen päätös on lopulta ainoa vaihtoehto.

Lars von Trier on heijastanut Justinen persoonaan paljon itseään ja omia kokemuksiaan. Melancholiassa muut hahmot ovat kuvastimia, jotka erinäisillä tavoilla peilaavat Justinen katsantoa. Hääjuhlissa voi nähdä lukuisia viitteitä kaupalliseen elokuvamaailmaan, kuten Justinelta slogania kärttävän mainospomon, joka analogisesti rinnastuu rahaa himoitsevaan elokuvatuottajaan. Häissä Justinen normeista poikkeava käytös koetaan irrationaaliseksi, mutta vieraan planeetan lähestyessä hänen välinpitämätön asenteensa alkaa edustaa hetki hetkeltä enemmän järjen ääntä. Porvarillisen huolen kalvama Claire sen sijaan haluaa pitää lopun lähestyessäkin rituaaleista kiinni, mikä saa hänen aiemman jämäkkyytensä lipumaan silkaksi typeryydeksi. Syvä masennus on avannut Justinen silmät, ja hänen uusi kirkkaampi katseensa osoittautuu hyödylliseksi tilanteessa, jossa kaikki elämän edellytykset on kyseenalaistettu. Silloin rituaaleilla ei ole enää merkitystä.

Visuaaliselta toteutukseltaan Melancholia on häkellyttävän kaunis. Se ei ole rumankaunis, kuten useat von Trierin aiemmat työt, vaan kuvat yksinkertaisesti näyttävät aivan pakahduttavan hyviltä. Vaikka teemojen tasolla liikutaan rajun Antichristin (2009) tunnelmissa, tällä kertaa kuvallinen kattaus on yllättävän seesteinen. Tämä ei suinkaan tarkoita, että Trier haluaisi kosiskella suurta yleisöä. Avausjakson tietokonetehosteista huolimatta syvällisen ohjaajan kiinnekohtana ovat edelleen perimmäiset kysymykset ihmisyyden olemuksesta. Scifi-henkinen näkymä planeettojen törmäyksestä ei ole tarinan kannalta mitenkään olennainen, ja sen tehtävänä on vain antaa toiminnalle äärimmäistä epätoivoa huokuva viitekehys – maailmanlopun uhka.

Lars von Trierin viimeisin teos on niin monitahoinen kudelma, että siitä riittää pureskeltavaa useille katselukerroille. Hyvä elokuva jättää aina tulkinnoille tilaa, ja Melancholiaa voikin lähestyä monesta kulmasta. Se on samaan aikaan ohjaajan autobiografinen dekonstruktio ihmisten sosiaalisuudesta ja kyyninen tulkinta maailman tilasta. Totuus on, että kaikki loppuu aikanaan, ja siinä on jotain kovin lohdullista.

Yhteenveto

Jo tässä vaiheessa uskaltaa sanoa, että Lars von Trierin Melancholia on yksi tämän vuoden parhaista elokuvista. Kaunis visuaalinen toteutus ja Kirsten Dunstin suvereeni roolityö kuljettavat taiteellisesti suurenmoista maailmanlopun sinfoniaa.

Elokuva



Artikkeleja pääset kommentoimaan kirjautumalla sisään FilmiFIN BBS -tunnuksilla. Mikäli et ole vielä rekisteröitynyt maailman parhaaseen suomenkieliseen leffafoorumiin, voit korjata virheesi täällä.

Katso kommentit (1) »



Copyright © FilmiFIN 2004 - 2014