Elokuva
Nuori tyttö Sally Hirst (Bailee Madison) muuttaa isänsä Alexin (Guy Pearce) ja tämän uuden naisystävän Kimin (Katie Holmes) kanssa Providenceen Rhode Islandille, missä pariskunta on remontoinut vanhan kartanon, Blackwood Mansionin, uusioperheen uudeksi hulppeaksi kodiksi. Äiditön Sally on vieraantunut kiireisestä isästään eikä lämpene kaikkensa ystävyyden eteen tekevän Kimin lähestymisyrityksiinkään. Ulkopuoliseksi itsensä tunteva tyttö käyttääkin vapaa-aikaansa tutkien mahtavan rakennuksen sokkeloita ja löytää mystisyyttä henkivän salatun kellarikerroksen. Vanhan talkkarin Harrisin (Jack Thompson) varoituksista piittaamatta Sally tottelee pimeydessä kuiskivia ääniä ja tulee avanneeksi oven talon alkuperäisille asukeille, alakerran sakille, jotka eivät ole järin ystävällisiä uusille vuokraisännilleen.

Vallalla olevaan ja jo rasitteeksi muodostuneeseen kauhukierrätykseen ottaa osaa myös menestyneestä esikoisestaan, kauhulyhäri Latckey`s Lamentista (2007), oivan käyntikortin saanut ohjaaja Troy Nixey. Esikoispitkäänsä varmoin ottein suitsiva Nixey osaa kyllä asiansa, antaa Oliver Stapletonin taitavasti operoiman kameran liitää ja kiitää pitkin hornaa henkivän rakennuksen käytäviä ja kikkailla kekseliäillä kuvakulmilla ja muistaa myös pudottella joukkoon sopivin väliajoin muutamia mukavia shokkejakin. Tasapainossa ovat myös toimivat digiefektit sekä käsin tehdyt erikoistehosteet ja maskeeraukset, joiden takaa löytyy make-up-alan todelliset taitajat Howard Berger ja Greg Nicotero.

Älä pelkää pimeää perustuu vuonna 1973 päivänvalon nähneeseen, John Newlandin ohjaamaan ja Nigel McKeandin kirjoittamaan tv-elokuvaan Pimeyden oliot (Don`t Be Afraid of the Dark), jonka pohjalta uuden adaptaation ovat nakutelleet Matthew Robbins ja uusioversion tuottajanakin toimiva alan ammattimies Guillermo del Toro. Päivitetyn tarinan näkökulma on vaihdettu alkuperäisestä ja juttuun on lisätty myös ripaus Hammaskeijun legendaa sekä draamallisempia aineksia rikkinäisestä perheestä, jonka pitää löytää yhteys ennen kuin on liian myöhäistä.

Parin sadan vuoden taakse sijoittuva prologi määrää tyylin ja suunnan, jonka mukaan kokonaisuus kulkee junamaisen varmasti sätkystä toiseen, esittämättä silti mitään oikeasti omaperäistä. Tunnelma on kohdallaan, mutta tapahtumien ja tehokeinojen tuttuus aiheuttaa välittömästi ennalta koetun tunteen. Muutama rujompi ja tyystin puun takaa tuleva väkivaltaisempi kohtaus piristää kerrontaa, mutta muuten raatokerroin pidetään ikäraja K-13 huomioon ottaen varsin alhaisena. Myös lattea lopetus pudottaa turhaan pisteitä

Monia taitavia tulkintoja urallaan tehnyt Guy Pearce on isä Alexina passeli jokamies, mutta kliseinen rooli aluksi lastaan kaikista kummista kommervenkeista epäilevänä ja sitten totuuden tajuavana isäukkona ei tarjoa miehelle paljoa mahdollisuuksia loistaa. Parhaiten nykyään Tom Cruisen vaimona tunnettu Katie Holmes on ihan ookoo mukavana äitipuolena, mutta jää Pearcen tavoin kakkosketjuun kevytkauhuilun keskittyessä vallan muihin elementteihin. Kaiken keskiössä touhuava tv:stä tuttu Bailee Madison tulkitsee taitavasti yhtä aikaa pelottavaan, mutta myös äärimmäisen kiehtovaan ilmiöön törmäävää lasta, jonka uteliaisuus on käydä kohtalokkaaksi.
Jack Thompson on genrelle tyypillinen jämpti salaisuuden kantaja ja Julia Blake kodinhoitaja rouva Underhill, joka tietää asioista enemmän kuin antaa ymmärtää. Nicholas Bell piipahtaa kuvissa vanhemmille lapsen toimia tulkitsevana psykiatrina.

Säveltäjien Marco Beltramin ja Buck Sandersin yhteistyö on saanut aikaan jo yhden erinomaisen esityksen, hyytävän irrationaalisen scoren Kathryn Bigelow`n mestarilliseen elokuvaan The Hurt Locker (2008), mutta yhtä omaperäisiin tunnelmiin tai sfääreihin ei parivaljakko Don`t Be Afraid of the Darkin soundtrackilla pääse.
Soittorasiasoundeja hyödyntävä ja paikoin myös goottitunnelmiin kohoileva mahtipontinen pelottelumusiikki istuu isäntäelokuvan taakse jämäkästi, mutta ei jää legendaarisimpien teemojen tapaan takaraivoon aktin päätyttyä.
Parhaita paloja pimeässä kuunneltavalla albumilla ovat mm. alun hiipivä Gramophone Lullaby, muhevasti möyryävä Into the Basement, hurjaksi kasvava Bed Bugs sekä finaalin hyytävän kaunis Return to Blackwood ja sitä seuraava viileän viettelevä Voices from the Pit.

Yhteenveto
Kokonaisuutena kertakatselun kivutta kestävä tyydyttää pahimman horrorhingun, mutta lajityypin klassikoksi siitä ei ole. Perinteinen pelottelupätkä lieneekin ollut pelkkä välityö nimekkäimmille tekijöilleen.