Elokuva
Elokuvavuosi 2004 puhalsi ylimääräiset pölyt kirjaston hämärissä maanneiden eeposten päältä ja toi muinaiset tarut yleisön eteen. Yhteensä kolme taidokasta ohjaajaa pyrki ottamaan haltuunsa muinaisten spektaakkelikuninkaiden kruunun, jokainen omalla tarullaan. Vuoden aloittajana toimi Wolfgang Petersenin Troy, joka seurasi nimikkokaupungin kohtaloa tuona Akilleksen, Pariksen ja Hectorin aikakautena. Jumalaiset sankarit, eeppiset taistelut, mahtipontinen musiikki ja pitkä Troijan piiritys ei kuitenkaan täyttänyt monien eeposnälkää. Troy oli ontto, yhteen massiiviseen piiritykseen perustuva elokuva, josta ei juuri Hectorin ja Akilleuksen välistä kaksintaistelua enempää irronnut.

Muutamaa kuukautta Troijaa myöhemmin tuli jälleen yksi eepos, tosin tällä kertaa englantilaisten leiristä. Antoine Fuquan ohjaama King Arthur siirsi legendaarisen germaanikuninkaan valkokankaalle, huonoin menestyksin. Tarunhohtoinen magia oli riistetty myytistä ja tilalle sullottu realistisempaa näkemystä. Elokuvan realismi tarkoitti tässä tapauksessa (super)sankarimaisia yksilöitä, K11-ikärajaa ja kymmeniä kertoja aiemmin nähtyjen b-luokan ritarielokuvien matkimista. Brittiläisen mytologian keulahahmo hukutettiin yksinkertaisen aivottomaan popcorn-viihteeseen.

Viimeinen spektaakkelimaisiin sandaaleihin astunut ohjaaja oli poliittisista elokuvistaan tunnettu Oliver Stone. Ajassa palattiin takaisin lähemmäksi Troijan tapahtumia, tarkemmin noin 300 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Elokuvan sankarina oli tällä kertaa Makedonian kuningas Aleksanteri III, joka tunnetaan paremmin nimellä Aleksanteri Suuri. Kahden pettymyksen jälkeen eeposrintaman kolmas tuleminen oli kuin Damoklesin miekka.

Alexander kuvaa tämän suuren osan silloista tunnettua maailmaa valloittaneen, voittamattomana pidetyn kenraalin elämän synnystä kuolemaan saakka. Aleksanterin vähäisiin vaatteisiin pukeutuu menestystä nauttiva, renttumainen irlantilaistähti, Colin Farrell. Muissa rooleissa nähdään myös varsin nimekästä kaartia aina Sir Anthony Hopkinsista Jared Letoon ja Val Kilmeriin asti. Naiskauneutta edustavat Angelina Jolie ja Rosario Dawson. Kun scorestakin vastaa toinen toistaan loistavampia sävellyksiä tehnyt Vangelis, luulisi elokuvan kävelevän viileästi kuumuutta hehkuvassa aavikossa.

Valitettavasti totuus on tässäkin tapauksessa varsin karua. Aleksanterin elämän tiivistäminen kolmeen tuntiin on mahdoton saavutus, jossa Stone on kaiken lisäksi onnistunut vielä valitsemaan ne kaikkein merkityksettömimmät asiat elokuvaansa. Kohtauksien mitättömyyttä edesauttaa elokuvan draamapohjaisuus, joka ei aiheuta pettymyksiä vain toiminnannälkäisille, vaan myös draamaa himoitseville. Kun ensimmäinen tunti käydään läpi Aleksanterin melko yhdentekevää nuoruutta, jonka jälkeen kaikkein merkittävimmät tapahtumat kuitataan tylysti yhdellä lauseella, ei voi kuin ihmetellä ohjaajan logiikkaa. Varsinkin, kun näihin tapahtumiin palataan sitten viisi minuuttia ennen loppua, jolloin kohtauksilla ei ole enää muuta merkitystä kuin turha pitkittäminen. Lopputekstien jälkeen Aleksanteri Suuri pysyy samanlaisena mysteerinä kuin elokuvan alussakin, eikä miehestä selviä juuri biseksuaalisuuttaan enempää. Sen puoleen Aleksanterin suuruutta kuin taitoakaan valloittaa niinkin laaja alue kuin hänellä parhaimmillaan oli, ei kerrota. Impulsiivisesti päättävä strategisti ei elokuvan aikana tee kuin yhden taidokkaan harhautuksen, joka on kuitenkin yhtä uhkarohkea kuin mies itsekin. Valloitusretkeä itään kuljetetaan jälleen tylyillä kertojan lauseilla, joissa useita heimoja yhdistettiin osaksi Alexandriaa, kun itse elokuva keskittyy tanssiviin intialaisiin.

Elokuvan rakennetta hajottaa entisestään Ptolemaioksen (Hopkins) käyttäminen kertojana, joka jo edellä mainitun tylyn kuittauksen lisäksi, pitkittää elokuvaa entisestään. Aleksanterin kuollessa ei suinkaan päädytä tyylikkäästi lopputeksteihin, vaan JFK:n katsonut Ptolemaios esittää salaliittoteoriansa kuninkaansa kuolemasta. Stonen omat salaliittoteoriat toimi toki loisteliaassa JFK:ssa, mutta Aleksanterin suhteen se tuntuu vähän turhankin päälle liimatulta. JFK ei ole ainoa tulevaisuuden näkymä Ptolemaiokselle, sillä mies tuntuu tietävän sissisodan termin (guerrilla) sellaisenaan puolitoista vuosisataa ennen koko käsitteen keksimistä. Aleksanterin puhuessa miehilleen vapaudesta ennen suurta taistelua, samalla kun Richard Nixonin lailla v-merkkiä heilutteleva persialaiskuningas, Darius (Raz Degan), piiloutuu häviönsä jälkeen vuorille taistelemaan sissisotaa, tulee pakostakin mieleen taannoinen selkkaus Yhdysvaltain ja erään Lähi-idässä asustaneen turbaanipäisen henkilön kanssa – oli ohjaajan tavoite kuinka eriävä tahansa.

Aleksanterin 50 000 miehen armeijan ja persialaisten viisi kertaa suuremman armeijan välinen Gaugamelan taistelu on kuitenkin niin visuaalisesti kuin tyylillisesti ohjaajansa näköinen, päihittäen vastustajansa Troyn taistelut mennen tullen. Gaugamela on kuin Stonen Any Given Sunday siirrettynä menneisyyteen ja ilman palloa; brutaalia, hektistä ja tannerta tärisyttävää – taattua demomateriaalia. Massiivisuudessaankin ylitetään Troyn vastaava, eikä CGI-tehosteet paista niin pahasti läpi. Taistelut, jos jonkun, Stone hallitsee - ja hyvin. Valitettavasti Gaugamela jääkin oikeastaan elokuvan ainoaksi sotakohtaukseksi, sillä lopun Intiassa tapahtuva kinastelu on lähinnä vain lyhyt ja hektinen - tällä kertaa huonossa mielessä - sotanorsujen esittelyvideo. Näiden väliin jäävä draama tuntuukin suorastaan pitkästyttävältä.

Suurta kohua on nostattanut Aleksanterin ja muiden esittäminen biseksuaaleina. Vaikka homoutta nyt korostetaankin välillä alleviivaavan törkeästi, on aiheutunut kohu yhtä surkuhupaisaa kuin Mel Gibsonin Passion of the Christ -elokuvan saama antisemistisyys. Miesten välisestä rakkaudesta antiikin aikana on historiallisia todisteita, eikä Aleksanterikaan ole näiltä välttynyt - oli kyseessä sitten faktaa tai fiktiota. Tosin nykyinen homo-käsite on melko kaukana antiikin vastaavasta. Ilman turhia korostuksia - mm. hidastetun pitkiä silmäyksiä miesten välillä - homoudesta ei olisi varmaan kohistu nykyisin tavoin. Ohjaaja ei voi tosin taaskaan syytellä kuin itseään, vaikka välillä onnistuukin piilottamaan asian osaksi tarinaa.

Näyttelysuoritukset eivät juuri nouse muistettaviksi, mikä on näinkin suuren tähtikaartin kesken melkoinen ihmettelyn aihe. Ainaiset ylidramatisoinnit milloin minkäkin tapahtuman turvin paitsi kuulostavat, myös näyttävät tökeröiltä. Ehkäpä asiaan vaikuttaa myös hieman kankea dialogi, joka toistelee jumalien nimiä lähes jokaisen lauseen yhteydessä. Olivat jumalat kuinka kunnioitettuja tahansa, kuulostaa heidän nimeäminen vähän väliä melko kornilta. Mitään rimanalituksia ei onneksi nähdä, vaikka Jolien esittämä Olympias lähelle pääseekin. Yhtään tunteikasta, mieltäylentävää tai surullista kohtausta ei koeta, joskin tilaisuuksia olisikin. Jossain on tällöin tehty väärin.

Myös musiikki painuu valitettavan muistamattomaksi, nousten vain hetkittäin nostamaan tunnelmaa. Tällöinkin se tosin kuulostaa siltä samalta, tuhanteen kertaan kuultuna, mahtipontisena musiikkina, jota ilman yksikään eepos ei ole eepos. Parhaiten asiaa kuvannee se, ettei musiikista tullut ilmi Vangeliksen kädenjälki - kuka tahansa olisi voinut tehdä vastaavanlaisen scoren.

Yhteenveto
Alexander on ohjaajansa heikoin, tai ainakin yksi heikoimmista elokuvista. Laahaava tarina ei Gaugamelan taistelua lukuun ottamatta saa juuri tuulta allensa, ja ohjaaja on osannut valita Aleksanteri Suuren elämästä juuri ne tylsimmät hetket elokuvaansa. Siinä missä Troy puudutti yksitoikkoisella taistelullaan, puuduttaa Alexander väärin tehdyllä draamallaan. Erään maailman suurimman valloittajan siirtäminen kankaalle ihmissuhdekiemuroiden sekaan kuulostaa hieman oudolta lähestymistavalta. Tyylitietoinen valinta tai ei, on Aleksanteri Suuren viimeiset vuodet puuduttavaa koettavaa, varsinkin, kun suurmiehen alkutaipaleelta olisi löytynyt hieman kiinnostavimpiakin tapahtumia. Tällaisenaan Aleksanterin elämä näyttäisi olleen liian suuri Oliver Stonelle.