Elokuva
Tanska, vuonna 507. Alituiseen juhlivan ja kovasti kännäävän kuningas Hrothgarin (Anthony Hopkins) isännöimät mukavat illanistujaiset keskeytyvät julmasti, kun ihmisääntä sietämätön demoni Grendel (Crispin Glover) iskee keskelle juhlia. Valtakunnan kituessa petomaisen Grendelin hyökkäysten kourissa, meren takaa saapuu onneksi suuri soturi Beowulf (Ray Winstone), joka kuninkaan pyynnöstä suostuu lähtemään ykkösnyrkkinsä Wiglafin (Brendan Gleeson) kanssa demonijahtiin. Menestyksekkään metsästyksen jälkeen Beowulf päätyy lopulta valtaistuimelle, mutta moista ei kruununperimyksestä haaveillut Unferth (John Malkovich) meinaa millään sulattaa. Vaan eipä arvannut korskea Beowulf mitä tuli tehdyksi, lyötyään vastustajansa kuoliaaksi, sillä tämän äiti (Angelina Jolie), vielä poikaansakin julmempi, vannoo kostoa.

Robert Zemeckis ei ole ensimmäistä kertaa tekemisissä animaation kanssa. 1988 maailmaa hämmästyttänyt Kuka viritti ansan, Roger Rabbit (Who framed Roger Rabbit) yhdisteli perinteisempiä piirroshahmoja elävien näyttelijöiden kommelluksiin varsin vetävästi ja 2004 päivänvalon nähnyt Napapiirin pikajuna (The Polar Express) oli kokonaan digitaaliajan fotorealismilla siloteltu, oikeiden näyttelijöiden ”alle” näyttelemä animaatio. Beowulf vie kaiken jälleen pikkuisen pidemmälle. Uusista uusin tekniikka käytössään Zemeckis on neropattijoukkoineen ottanut kaiken irti käsillä olevan keksinnön hyödyntämisessä. Kasvoiltaan, ja jopa liikkeiltään tunnistettavat näyttelijät on peitetty digitaalisella taikasauvalla niin upeasti, ettei mielikuvitus ainakaan ole ollut työpajalla rajana. Ääniraita jyrisee jylhästi ja muutenkin Beowulfissa on keskitytty tuottamaan myös kuuloelimille elämyksiä.
Ohjaaja Zemeckisin pitkäaikainen yhteistyökumppani, säveltäjä Alan Silvestri on luonut visuaalisesti vinhan vauhtikuvan taustoille heroistisen ja mahtipontisen jyrinän vaskipuhaltimineen ja patarumpupatteristoineen.
Beowulf on parivaljakon 12. elokuva yhdessä.

Anonyymiksi jääneen kirjoittajan luoma Beowulf edustaa myyttistä sankaritarua perinteisimmillään ja sitä pidetään yleisesti vanhimpana muinaisenglanninkielisenä epookkina. Brittien fantasiaylpeys Neil Gaimanin ja Pulp Fictionista Oscarilla palkitun Roger Avaryn käsikirjoitus on täyttänyt alkuperäisen, vuoden 1000 tienoilla kirjoitetun, eeppisen runon aukkoja tarkentamalla fokusta henkilöhahmoihin ja tuoden tarinaan lisää juonitteluja.
Beowulfista on helposti löydettävissä yhtäläisyyksiä moniin fantasiaelokuviin kautta elokuvan historian.
Samassa sarjassa ovat ähkineet niin Odysseus, Conan –Barbaari, kuin Troijalaisetkin, 300 rohkean miehen johdolla. Taru Sormusten Herrasta -kirjojen luoja, J.R.R. Tolkien julkaisi Beowulfin legendasta jopa tutkimuksen, Beowulf: The Monsters and the Critics 1936 ja kirjoitti teoksesta myös proosamuotoisen nykykielisen version.

Oikeasti arjessa ahavoitunut, tuhti tössäle Ray Winstone on saanut korskean, hiukan Sean Beania muistuttavan ulkomuodon sankarillisena Beowulfina, Anthony Hopkinsin olemuksen ollessa kuin lohduton tulevaisuuden näkymä vuosikymmenet ryypänneestä herrasta itsestään. Hirviömäinen ja muotopuoli Grendel on saanut oivan tulkin Crispin Gloverista, eikä Brendan Gleesonin jyhkeästä viikinkisoturistakaan vikaa ulkoisesti löydy. Suurimmalta osin itsensä näköisenä ja muotoisena esiintyy Angelina Jolie (mikä ei ole ollenkaan ikävä asia), tuoden rooliinsa myrkyllisenä äitinä aimo annoksen vietteleväisyyttä ja kuumana kihisevää erotiikkaa. Jolien virkasiskot, Allison Lohman ja Robin Wright Penn jäävät äijäilyn tiimellyksessä lähinnä statisteiksi.

Missään tapauksessa sangen goottilaisena ulvova ja väkivaltaisena möyrivää Beowulfia ei saa erehtyä luulemaan koko perheen animaatioksi, sillä siinä riittää yllin kyllin irtopäitä ja verisiä sisuskaluja, jotka normaalin elokuvan keinoin esitettynä olisivat tuoneet toden näköisesti äärimmäisen ikärajan K -18. Tekniikka on mahdollistanut henkeäsalpaavat kamera-ajot ja autenttisesti tehtyinä mahdottomat kuvakulmat, mutta jotain prosessista on samalla myös kadonnut. Peittäessään loistavat tulkkinsa tietokoneiden luomiin valepukuihin, Zemeckis on menettänyt elokuvastaan inhimillisyyden, ja sen tärkeimmän, sydämen. Samaistuminen kuollein silmin katseleviin pikselihahmoihin ei vain yksinkertaisesti onnistu samalla tavalla kuin eläviä esiintyjiä käytettäessä. Rajattoman Final cut -oikeuden teoksiinsa omaava Robert Zemeckis saa toki studioillaan tehdä juuri sellaisia elokuvia kuin itse itselleen haluaa, mutta Beowulfin raportoidulla 70 miljoonan dollarin budjetilla olisi voinut luoda muutaman uraa uurtavammankin elokuvaelämyksen.

Yhteenveto
Moni kakku päältä kaunis, voi todeta megaohjaaja Robert Zemeckisin visuaalisesti näyttävästä, mutta tunteiltaan tyhjäksi jättävästä sankarieepoksesta Beowulf.