Vaikka David Lynchin Blue Velvetissä onkin murhaa käsittelevä mysteeritarina, jossa on ainesta jo sinällään kannattelemaan yhtä elokuvaa, on juoni kuitenkin paljolti vain elokuvan kehys, itse maalauksen keskittyessä täysin muihin aspekteihin.

Blue Velvetin suurin ja samalla ainoa ongelma on sen näyttelijäsuoritukset. Kyle MacLachlan on pääosassa oma pökkelö itsensä. Mieheltä löytyy tasan yksi ilme, ja muutenkin suorituksesta puuttuu kaikki rentous ja luontevuus. MacLachlanin näyttelijätyö sopii vielä ihan hyvin Lynchin 90-luvun alun tv-sarjaan Twin Peaks, mutta Blue Velvetissä päärooliin olisi pitänyt etsiä joku osaavampi nimi. Myös elokuvan molemmat naispääosat ovat vähän ponnettomia. Isabella Rosselinilla on kieltämättä vaikea rooli, eikä hän onnistukaan toivotulla tavalla esittämään roolihahmonsa tuskaa.

Heikkojen näyttelijäsuoritusten ansioista elokuvan niin sanotusti hyviin päähenkilöihin on äärettömän vaikea samaistua, eikä katsoja missään vaiheessa elokuvaa jaksa olla todella kiinnostunut heidän kohtaloistaan tai tekemisistään. Näin ollen elokuvasta puuttuu kunnollinen kiinnekohta; katsojalla ei ole mitään mistä kiinnostua, eikä elokuvasta saa missään vaiheessa kunnollista otetta.

Näyttelijäsuorituksista kuitenkin löytyy yksi suuri poikkeus. Dennis Hopper Frank Boothina on moneen otteeseen palkittu elokuvahistorian yhtenä parhaista pahoista pojista, eikä tämä ole lainkaan liioiteltua. Hopper tekee roolinsa upealla intensiteetillä, ja jos edes pieni osa miehen karismasta olisi saatu siirrettyä elokuvan muille näyttelijöille, olisi kasassa astetta parempi elokuva. Frank Booth on monella tapaa Blue Velvetin ikoni. Sen lisäksi, että elokuva usein muistetaan hänen hahmostaan, kuvastaa Hopperin roolihenkilö hienosti kaikkea sitä, millainen Blue Velvetin maailma on; epätoivoinen, väkivaltainen ja ahdistunut.

Lynch on kiistämättä upea visionääri, ja myös Blue Velvetissä hänen tyylitajunsa on hienosti nähtävistä. Aivan tuoreimpien Lynchin ohjausten veroinen visuaalinen taidonnäyte Blue Velvet ei ole. Elokuvan tumma värimaailma ja rauhallinen  kamerankäyttö ovat silti paikka paikoin upeaa katseltavaa ja vaikka näyttelijäsuoritukset tekevätkin monasti kaikkensa tämän estääkseen, onnistuu Lynch välillä luomaan elokuvaansa todella upeaa, sadistista tunnelmaa. Blue Velvet ei missään tapauksessa ole hauska tai mukava elokuva; sitä katsoessa ei voi sanan varsinaisessa merkityksessä viihtyä, mutta elokuvasta nauttiminen kyllä onnistuu.

Erityismaininnan ansaitsevat tunnelmalliset yökerhokohtaukset, joissa esitetään elokuvan nimikkokappaletta, 'Blue Velvetia'. Tämän kappaleen soidessa, keskittyy elokuva usein vain kuvaamaan kappaletta esittävää Isabella Rosselinia. Kohtauksessa kuva ja ääni yhdistyvät upeaksi unenomaiseksi tunnelmaksi, jonka rikkoo hienosti aina välillä tehty rauhallisen nopea leikkaus joihinkin baarissa oleviin kuuntelijoihin.

Blue Velvet ei ole kerronnallisesti yhtä sekava ja ajatuksia herättävä kuin Lynchin tuoreimmat työt Mulholland Drive ja Lost Highway, mutta ei Blue Velvet kuitenkaan mitään bruckheimerimainen krapula-päivän pelastaja ole, vaan vaatii katsojalta koko huomiokyvyn. Blue Velvet ei jätä jälkeensä kasaa kysymyksiä elokuvan tapahtumista, mutta sen sijaan se kyllä onnistuu hämmentämään; jo se, että elokuvalle on mahdottoman vaikea antaa minkäänlaista järkevää arvosanaa, kertoo kaiken oleellisen. Lynch on tehnyt jälleen kerran itselleen tyypillisen elokuvan, joka jättää katsojalle lopputekstien pyöriessä vain luun käteen. Tässä luussa on kuitenkin vielä rutkasti purtavaa.

Kuva on laitettu kokonaan uusiksi tätä julkaisua varten, ja se myös näkyy lopputuloksessa. Värit toistuvat hienosti ja luonnollisesti ilman kohinaa, eikä myöskään pimeissä ja värimaailmaltaan tummissa kohtauksissa ole havaittavissa minkäänlaista pikselöitymistä.

Ei kuva kuitenkaan virheetön ole, vaan alkuperäismateriaalin ikä alkaa jo näkyä; kuva on paikka paikoin hieman pehmeä, eikä roskaisuudeltakaan täysin vältytä.

Ääniraita on laadullisesti hyvin kaksijakoinen. Toisaalta dialogi kuuluu hyvin selkeästi, ja syytä onkin, sillä julkaisu ei sisällä lainkaan tekstityksiä. Joissain kohtauksissa tilantuntua on myös saatu luotua takakaiuttimien avulla hienosti, mutta monasti ollaan sorruttu ns. ylikäyttöön, jolloin takakanavista kuuluu ääniä, jotka eivät sinne missään nimessä kuulu.

Lisämateriaali on sijoitettu toiselle levylle, ja vaikkapa sitä ei mitenkään erikoisen paljoa olekaan, niin vähäänkin täytyy olla tyytyväinen, sillä David Lynchin elokuvissa ei ole juurikaan lisämateriaalia nähty. Mies kun ei halua elokuviaan itse kommentoida, koska hän haluaa, että jokainen muokkaa elokuvasta oman kuvansa. Näin ollen kommenttiraidat ovat automaattisesti pois laskuista.

Strange Desires on varsin näppärä, noin 30-minuuttinen dokumentti, jossa suurin osa ajasta käytetään tuotantoportaan ja muutamien näyttelijöiden haastatteluun. Alussa on lyhyt pätkä myös David Lynchiä, mutta se on selkeästi vanhempaa kuvamateriaalia. Moving Picture on paljolti lisää sitä samaa, tosin tällä kertaa pituutta on ainoastaan 10 minuuttia, ja informaatiosisältökin jää näin ollen huomattavasti laihemmaksi.

Trailerin lisäksi löytyy vielä 16 sivuinen vihko, jossa on mukavasti tietoa niin Lynchista itsestään, kuin myös Blue Velvetista ja muistakin miehen elokuvista.

Vaikea elokuva, jota on todella hankala arvioida. Valitettavasti näytteljäsuoritukset ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta heikolla tasolla. Juonellisesti, tunnelmallisesti ja kerronnallisesti Blue Velvet loistaa elokuvan koko keston ajan.

DVD-julkaisu on paras, joka Blue Velvetistä on tarjolla, mutta jos tekstitystä kaipaa, ei tämä versio ole vaihtoehto, sillä julkaisu ei sisällä minkäänlaisia tekstityksiä.