Joka vuosi kaikki itseään arvostavat studiot tuovat loppuvuodesta yhden tai useaman elokuvan markkinoille, jotka ovat joko puhtaita draamoja tai spektaakkelimaisia sota- / elämänkertaelokuvia. Näillä elokuvilla on rahan tuottamisen lisäksi myös toinen tarkoitus, joka suodaan hyvin harvoille teoksille. Elokuvissa on yleensä varsin tunnettu ohjaaja, ja lisäksi tähtiaineksilla varustettuja laatunäyttelijöitä. Näitä elokuvia kutsutaan niin sanotuiksi 'Oscar-elokuviksi'. Closer oli Sony Picturesin yritys tällä suunnalla, mutta elokuva kuitenkin petti tuottajien odotukset tässä suhteessa, sillä oikeastaan vain Natalie Portman ja Clive Owen saivat ehdokkuuksia eri palkintogaaloissa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi millään tavalla epäonnistunut teos.

Elokuvan tapahtumat pyörivät täydellisesti pääosanelikon ympärillä. Kuhunkin rooliin on valittu nimekkäät ja kaikin puolin myös osaavat näyttelijät. Nelikosta Natalie Portman, Clive Owen, Julia Roberts ja Jude Law ei heikkoa lenkkiä löydy, ja kaikki ovat sisäistäneet roolinsa hyvin. Näyttelijät tulkitsevat nimen omaan henkilöhahmoa, eivätkä takerru omiin maneereihinsa. Clive Owenilla on ehkäpä kvartetin haastavin rooli seksi-chateissa aikaa viettävänä suorapuheisena, mutta silti haavoittuvana ja samalla kostoa janoavana lääkärinä. Ponnettomampi näyttelijä olisi saanut tehtyä Owenin henkilöstä lähinnä ylinäytellyn vitsin, mutta näyttelijätyö ei missään vaiheessa suistu sivuraiteille, vaan Owen onnistuu erinomaisesti.

Moittia ei voi myöskään muita näyttelijöitä. Jude Lawlle tuntuu tulevan aina vähän samantyyppisen miehen rooleja, mutta kuten samasta kohtalosta huomattavasti enemmän kärsivä Hugh Grant, myös Law osaa hommansa. Valloittava Natalie Portman ei surullisissa kohtauksissa pysty luomaan aivan riittävän korkeaa tunnetilaa, mutta muutoin Portman tekee erinomaista työtä seikkailijaluonteisena stripparina. Julia Roberts on kaikin puolin siedettävä, eikä hän ala missään vaiheessa häiritsemään katselukokemusta. Omiin voimavaroihinsa nähden loistosuoritus siis häneltäkin.

On ohjaaja Mike Nicholsin onni, että elokuvaan on onnistuttu saamaan neljä näyttelijää Hollywoodin A-listalta, joista kaikki ovat tähtistatuksensa lisäksi myös enemmän tai vähemmän erinomaisia näyttelijöitä. Elokuva nimittäin laittaa kaiken näiden neljän kasvon kemian toimivuuden varaan. Jos näyttelijät olisivat tyytyneet rutiinisuorituksiin, ei elokuva olisi missään nimessä kantanut loppuun asti. Itse tarina on nimittäin sen verran yksinkertainen "yhdessä, erotaan, yhdessä, erotaan" -rumba, että katsojan on pakko välittää henkilöistä kiinnostuakseen itse elokuvasta. Uhkapeliksikin laskettava temppu kuitenkin onnistuu, ja sinällään tavanomaisista tapahtumista tulee kiinnostavaa seurattavaa. Välillä jopa Kauniit ja Rohkeat -tason draaman ylittävät parisuhdekäänteet tuntuvat kaikesta huolimatta uskottavilta, ja seuraavaa juonenkäännettä odottaa aina innolla.

Closer kuvaa raadollisen kauniisti nykymaailman parisuhde-elämää petollisimmillaan. Parisuhteiden elämäntilanteiden vaihtelua korostetaan välillä pitkiäkin aikoja pomppivilla tarinankerronnalla. Elokuva etenee kriisistä kriisiin, eikä onnellisia hetkiä juurikaan nähdä. Ainoat onnellisuuden pilkistykset nähdään oikeastaan vain silloin, kun joku muu kärsii ja toinen hyötyy tämän epäonnesta. Pitkällä aikavälillä pomppivat elokuvat onnistuvat usein tuhoamaan tapahtumien sulavuuden, rikkoen tarinan liian moneen osaan. Closerin tapauksessa episodimainen kerronta ei kuitenkaan sotke tarinaa, vaan leikkausosasto on onnistunut pitämään tarinan eheänä.

Ajassa suuriakin hyppäyksiä tekevän kerrontatyylin heikkoutena on kuitenkin, että ensimmäisen hyppäyksen tapahtumien jälkeen katsoja osaa odottaa aina jotain merkittävää tapahtumaa kun selviää, että jälleen on kuukausia kulunut edellisistä kuvista. Tämä syö omalla tavallaan tapahtumien yllätysmomenttia, kun hengähdystaukoja ei pääse syntymään. Vaikka näyttelijät tekevätkin kaikkensa luodakseen kohtauksiin tunnetta, syö tämä elementti omalta osaltaan tarinan dramaattisuutta, kun mikään ei enää varsinaisesti pysty yllättämään katsojaa. Closer on masentavista aiheistaan ja tapahtumistaan huolimatta yllättävän viihdyttävä elokuva, koska kaikkia tapahtumia ei pysty vakavalla naamalla katsomaan. Jonkinasteinen ankea arkirealismi on ikävyydessään huvittavaa.

Kokonaisuutena arvioituna Closer on ehdottomasti hyvä elokuva, vaikka siinä on aineksia parempaankin. Tarinasta puuttuu se lopullinen potku, jolla siitä tulisi aivan ehdoton huippuelokuva. Tällaisenaan se on 'vain' hieno kuvaus ihmisten rakkauselämästä, ja siihen lähes suoraan sidoksissa olevasta kilpailuvietistä.