Elokuva

Vuonna 2002 ilmestynyt Dog Soldiers oli mainio pikku selviytymiselokuva, jonka avustuksella debyyttielokuvansa ohjannut ja käsikirjoittanut Neil Marshall nousi lievään kuuluisuuteen. Hienosti jännitystä ja komediaa yhdistellyt elokuva leikki genrensä kliseillä, eikä elokuvaa suotta pidetä yhtenä lähivuosien parhaimpina ihmissusielokuvista - tosin saman genren kilpailijoita ei juuri löydy. Kolme vuotta myöhemmin Marshall ottaa samanlaisen alkuasetelman, mutta siirtää metsikön siimeksissä sijaitsevan mökin alkukantaisempaan luolaan. The Descent -elokuvan mainoslause kannattaa ottaa tosissaan, sillä valoa ei liiemmin nähdä laskeuduttuamme luolan syvyyksiin.

Vuosi sitten traumaattiseen onnettomuuteen joutunut Sarah (Shauna MacDonald) on menetyksestään toivuttuaan palannut ystäviensä kanssa harrastamaan jälleen extreme-urheilua. Kuuden hengen muodostama porukka on ottanut kohteekseen Appalakeilla sijaitsevan Burnhamin luolan. Metsäisen kauniit vuoristomaisemat katoavat vain pistemäiseksi valoksi kaukaisuudessa, kun kaverukset laskeutuvat luolan pimeyteen.

Jo heti vaelluksen ensimetreillä ryhmä joutuu vastoinkäymisen kohteeksi, kun tie heidän takanaan sortuu. Ulkopuolisen pelastuksen toivo hiipuu olemattomiin Junon (Natalie Mendoza) paljastaessa, etteivät he olekaan Burnhamissa, vaan täysin tuntemattomassa luolassa. Ryhmän jääminen loukkuun syvyyksiin, ulkomaailman saavuttamattomiin ja ilman varmuutta poispääsystä synnyttää eripuraa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää jatkaminen eteenpäin, toisen sisäänkäynnin löytymiseen luottaen.

Klaustrofobinen ja luonnonvalon hylkimä ympäristö synnyttää ensimmäisen toivonkipinän, kun kumppanusten valokeila paljastaa luolan seinään maalatun muinaisen piirroksen. Piirroksen mukaan luolakompleksiin on toinenkin sisäänkäynti, mutta ilo loppuu lyhyeen yhden ryhmäläisistä loukkaantuessa lähes raajarikoksi. Vaivalloinen eteneminen pahentuu entisestään, kun luolan alkuperäiset asukkaat paljastavat lopulta olemassaolonsa.

The Descent on pääpiirteittäin hyvin samanlainen kuin Marshallin aikaisempi Dog Soldiers; pieni ryhmä (tällä kertaa kokonaan naispuolinen) joutuu taistelemaan omasta olemassaolostaan jotain tuntematonta uhkaa vastaan tiukasti rajatussa tilassa. Mökki on korvattu säkkipimeällä luolalla, joka nostaa jännittävyyskertoimen suoraan toiseen potenssiin, ja Dog Soldiersin kiivaimpia kauhumomentteja keventänyt huumori on jätetty Descentistä kokonaan pois. Joka onkin aivan oikea ratkaisu. Tunnelma pysyy jatkuvaan vakavana, eikä Dog Soldiersin kaltainen keventävä huumori olisi sopinut tähän ollenkaan. Valitettavasti alun hienosti ylläpidetty jännite hajoaa loppua kohden suoraviivaisemmaksi goreiluksi ja perinteisemmäksi säikyttelyksi. Poikkeuksena muihin nykykauhuelokuviin, Descent tarjoaa kuitenkin vakiosäikkyjen lisäksi pari erittäin nerokasta ja toimivaa kohtausta.

Alkukantainen luola on ehkäpä elokuvan parhaimpia tunnelman luojia. Sokkeloinen ja mikä tärkeintä, täysin pimeä luola huokuu jo pelkällä olemuksellaan puhdasta pelkoa. Asiaa ei helpota, jos katsoja sattuu potemaan klaustrofobiaa. Marshall käyttää taidokkaasti hyväksi pimeyttä, eikä anna elokuvan henkilöhahmoille kuin myöskään katsojille mahdollisuutta ihailla luolaa alun laskeutumista pidemmälle. Ainoa valo elokuvassa tulee päähenkilöiden käsistä, olkoon se sitten taskulamppu tai soihtu. Ohjaaja tosin myöntää, että elokuvallisista syistä myös muitakin valolähteitä on käytetty kuvauksissa, mutta pääosin on pyritty pärjäämään niillä, mitä henkilöiden käsillä on, ja hyvä niin. Vähitellen näkyviin tuleva maasto synnyttää jännitystä tilanteissa, joissa mitään ei edes näy tai tapahdu.

Ellei elokuva lähtisi puolivälin jälkeen splatter-uralle, voisi kyseessä olla yksi viime vuosien parhaimpia kauhuelokuvia. Olisiko elokuva sitten kestänyt puolitoistatuntisen ilman mörköjä on eri asia, mutta ainakin alun tunnelmointi piti kädet hionneina ja sydämen rytmin normaalia nopeampana. Splatter-osuus tarjoaa kuitenkin halpojen säikkyjen lisäksi varsin tyyliteltyä verellä mässäilyä, eikä Marshall petä tämänkään suhteen. Verta lentää ja se myös näytetään, eikä K-18 leima ole elokuvan kannessa syyttä. Allekirjoittanut olisi kuitenkin kaivannut pitkästä aikaa kunnon psykologista kauhua ainaisten slasherien joukkoon.

Kuva
Anamorfinen 2.35:1-suhteinen kuva on kiitettävä. Pimeyden ollessa yksi päähenkilöistä, toivoisi myös julkaisun toistavan sen luonnollisella tavalla. Tämän se myös tekee, eikä staattisuutta tai muita pimeään liittyviä kuvavirheitä ole liiemmin havaittavissa. Kontrastin, tarkkuuden ja värien ollessa myös kohdallaan, ei kuvasta voi juuri muuta kuin nauttia.

Ääni
Ääniraitoina löytyvät Dolby Digital 5.1 ja DTS, joista kummatkin hoitavat tonttinsa erinomaisesti. Tehosteiden jaottelu omiin kanaviinsa toimii luonnollisesti, ja parhaimmillaan pelkät äänet onnistuvat luomaan klaustrofobista tunnelmaa. Hiekan pikku narahdukset, kivien siirrot, naisten ähkinnät ja pimeydestä kuuluvat kiljahdukset luovat välitöntä siellä olon tuntua ja paniikkia. Ainoastaan joidenkin musiikillisten väliintulojen aikana pomppaa balanssi vähän turhan score-painotteiseksi, jolloin puheet ja muut tehosteet kuulostavat turhan vaimeilta. Kyseessä on kuitenkin ohjaajan ratkaisu, eikä heikko masterointi. David Julyanin säveltämä musiikki toimii oivana tunnelmannostattajana.

Lisämateriaali
Ensimmäisen levyn kommenttiraitoja lukuun ottamatta kaikki lisämateriaali on sijoitettu julkaisun toiselle levylle.

Kommenttiraita (ohjaaja & näyttelijät) – Kommenttiraidalla äänessä ovat näyttelijät Shauna MacDonald (Sarah), Myanna Buring (Sam), Alex Reid (Beth), Saskia Mulder (Rebecca), Nora-Jane Noone (Holly) ja ohjaaja Neil Marshall. Juttu luistaa porukalla varsin luontevasti, ja aihetta käydään läpi niin kuvaus- kuin tunnelmakohtaisesti vähän kaikesta.

Kommenttiraita (ohjaaja & tekijät) – Kommenttiraidalla ovat äänessä ohjaaja Neil Marshall, tuottaja Christian Colson, leikkaaja Jon Harris, tuotantosuunnittelija Simon Bowles ja apulaisleikkaaja Catriona Richardson. Kyseessä on huomattavasti vakavapainotteisempi kommenttiraita, mutta ei yhtään sen mielenkiinnottomampi. Asia painottuu enemmän kuvauksiin liittyviin asioihin, ja vaikka raidalla onkin useampi hiljainen kohta kuin ensimmäisessä, tarjoaa tämä kuitenkin kiitettävän määrän pientä triviaa.

Making of Featurette (41:12) – Dokumentti elokuvanteosta, joka käy kiitettävän yksityiskohtaisesti kuvausten aikaisia tapahtumia läpi. Featurettessa käy selvästi ilmi, miten läheinen side niin näyttelijöiden kuin ohjaajan välille syntyi. Asiaa käydään läpi kuvausten vaikeuksista, henkilöhahmoista, hirviöistä ja tehosteista.

Extended Scenes – Yhdeksän kappaletta poistettuja ja pidennettyjä kohtauksia elokuvasta, joiden kestot vaihtelevat parista kymmenestä sekunnista muutamiin minuutteihin.

Outtakes – Pilalle menneitä kohtauksia, joista osa aiheuttaa pienen hymähdyksen, mutta suurin osa on varsin vaisuja.

Lisäksi levyltä löytyvät kuvakäsikirjoituksen ja valmiin kohtauksen vertailua, jokusia tuotantokuvia, näyttelijöiden ja tekijöiden biografiat sekä muutama traileri elokuvasta.

Yhteenveto
Neil Marshallin toinen ohjaustyö The Descent jatkaa miehen vaikuttavaa uraa kauhuohjaajana. Kuusi extreme-harrastelijaa lähtevät tutkimaan Appalakeilla sijaitsevaa luolaa, tietämättä, että se on jo asuttu. Vaikka elokuva muuttuukin loppupuolella tunnelman pilaavaksi splatteriksi, on se erittäin tyylikkäästi toteutettu ja alkuvaiheilla tunnelmallinen elokuva. Descent kuuluu kuitenkin vuoden parhaimpien kauhuelokuvien joukkoon, mikä tosin näkyy enemmänkin huonona kauhuvuotena kuin loistavana elokuvana. Teknisesti julkaisu on lähes moitteeton.