Elokuva
Veteraaninäyttelijä Robert De Niro, 63, on ehtinyt tuottaa lukuisia elokuvia, mutta ohjaajan tuolissa hän ei ole juurikaan viihtynyt huolimatta siitä, että edellinen ohjaustyö The Bronx Tale (1993) oli lupauksia herättävä. Pitkä hiljaiselo kuitenkin päättyy The Good Shepherd -elokuvan tullessa teatterilevitykseen. Kyse on ikuisuusprojektista, joka muhi ohjaajan pääkopassa liki kymmenen vuoden ajan. Näin ollen odotukset olivat myös korkealla.

Kaavamaisesti takaumien kautta kerrotun tarinan keskiössä on seipäännielleen virkamiehen prototyyppi, Edward Wilson. Alun perin pääroolia tarjottiin Leonardo DiCapriolle, mutta tämän kieltäydyttyä rooliin kiinnitettiin Matt Damon. Yalen yliopistossa opiskeleva introvertti nuorukainen tapaa Skull and Bones -salaseurassa vaikutusvaltaisia ihmisiä ja ajautuu puolivahingossa CIA-uralle. Tapahtumat ajoittuvat noin kahdenkymmenen vuoden ajalle, alkaen vuodesta 1939 ja päättyen vuoteen 1961. Maailmanpoliittiset tapahtumat muodostavat vain löyhän viitekehyksen, sillä elokuva keskittyy yksilötason kuvaamiseen.

Työnsä säntillisesti hoitava Edward tekee henkilökohtaisen uhrauksen palvellakseen isänmaataan. Hän vieraantuu perheestään vuosien ulkomaankomennuksen aikana. Ystävyyssuhteita vaalitaan vain siinä määrin kuin oman edun kannalta on tarkoituksenmukaista, joten edes lähimpiin kollegoihin ei voi luottaa. Yksilön etu alistetaan kansallisille päämäärille. Selvää on myös se, etteivät pelinappuloita liikuttelevat isot kihot likaa omia käsiään. Sisäpiiriläisen on turha vetäytyä leikistä tilanteen muuttuessa liian hektiseksi.

The Good Shepherd on kunnianhimoinen ja näennäisen monisyinen elokuva, joka on kuitenkin vähällä tukehtua omaan  mammuttimaisuuteensa. Liki kolmetuntinen teos on auttamatta liian pitkä ja laahaava, eikä elokuvalla näytä olevan selkeää kerronnallista päämäärää. Katsoja odottaa, että De Niro heittäisi lisää löylyä elokuvan kestäessä, mutta joutuu pettymään huomatessaan, että tempo pysyy muuttumattomana ja kiinnostavat juonen nyanssit loistavat poissaolollaan. Käsikirjoittaja Eric Roth (mm. Forest Gump, München) on osaava kaveri, mutta tällä kertaa lopputulos ei ole kovinkaan johdonmukainen. Dialogia on runsaasti, mutta vain osa siitä kuljettaa tarinaa eteenpäin. Tummanpuhuva visuaalinen ilme toimii sentään kohtalaisesti, samoin kuin musiikki.

Edwardin ihmissuhdesotkujen seuraaminen on elokuvan mielenkiintoisinta ja samalla koskettavinta antia. Wilsonin vaimona riutuva Angelina Jolie ja kuurona rakastajattarena ihastuttava Tammy Blanchard tekevät hyvää työtä. Damon onnistuu myös kohtuullisesti omassa roolissaan, vaikka poikamaisuus syö jälleen aimo annoksen uskottavuudesta. Kaikesta huolimatta tämän tyyppisiin roolisuorituoksiin mieltynyt Oscar-akatemia saattaa hyvinkin huomioida Damonin ehdokasasettelussaan. Sivuroolit on miehitetty lukuisilla nimimiehillä (mm. Alec Baldwin, Joe Pesci), joista useimmat hoitavat hommansa innottomasti tuttuihin maneereihin tukeutuen.

Yhteenveto
The Good Shephard on elokuva, joka hukkaa potentiaalinsa tavalla, joka saa tuntemaan sääliä elokuvaa liki kymmenen vuotta kypsytellyttä Robert De Niroa kohtaan.