"If they move, Kill `em" - Sam Peckinpah
Jussi U. Pellonpää, To, 10/01/2008 - 00:00

Nykyajan elokuvantekijöistä moni myöntää velkansa Sam Peckinpahille. Ilman Peckinpahin esimerkkiä ei olisi syntynyt sellaisia merkityksellisiä ohjaajia kuin Martin Scorsese, John Milius, Walter Hill , Francis Ford Coppola tai John Woo. Peckinpahin tapa kuvata ystävyyttä ja tunnetta , väkivaltaa ja kuolemaa on vaikuttanut tämän päivän elokuvaan niin paljon että vaikutteita , oli ne sitten tahallisia tai tahattomia , voi löytää melkein mistä tahansa tuotannosta. Peckinpahin uljaimmat elokuvat ovat jo jääneet historiaan alansa ylittämättöminä klassikoina mutta mies itse oli vieläkin kiinnostavampi persoona kuin yleensä luullaan. Omien demoniensa jahtaama, ristiriitainen ja väkivaltainen mies joka rakasti elokuvantekoa enemmän kuin mitään muuta. Himo, raivo ja viha olivat ne voimat jotka ajoivat hänen elokuviensa yksinäiset miehet epätoivoisiin ja samalla äärimmäisen lopullisiin ratkaisuihin. Peckinpahin elokuvat estetisoivat väkivallan, tekivät siitä hidastuksineen hivelevän kaunista, raadollista tanssia jossa koreografian oli laatinut itse kuolema.

Nyt kun katson Hurjan Joukon, 40 vuotta valmistumisensa jälkeen, uskon jälleen löytäväni siitä jotain uutta, palan sitä kaipuuta jonka Peckinpah tarinaansa taikoi. Jotain joka oli muuttumassa uuden ajan edeltä ja josta hän yritti, väkivaltaakin käyttäen, pitää kiinni. If they move,kill em`.

David Samuel Peckinpah syntyi 21.2.1925 Fresnossa, Californiassa isoon ja uskonnolliseen perheeseen. Vaativa ja väkivaltainen isä jätti jälkensä ja sitä kautta voikin tutkailla Peckinpahin elokuvien kiristyneitä perhesuhteita ja isä-poika-traumoja. Sam värväytyi merijalkaväkeen ja suorittii palvelustaan mm.Koreassa ja Kiinassa. Armeijan kuri ja toverihenki on toinen silmiinpistävä seikka joka korostuu miehen monissa elokuvissa. Merijalkaväen jälkeen Sam palasi kotiin ja innostui teatterista. 50-luvun alussa Peckinpah ohjasi lukuisia menestyneitäkin teatterikappaleita kunnes kovaa vauhtia yleistymässä ollut televisio tarjosi uuden mahdollisuuden. Vanhat klassiset western-sarjat kuten Westerner ja suomessakin nähty Gun Smoke - Ruudinsavua toimivat kunnianhimoiselle Samille oivana kouluna matkalla kohti omia elokuvia. Myös useat näyttelijät, jotka kasvoivat Samin sarjoissa, löysivät tiensä myöhemmin miehen elokuviin. 1955 kovassa nousussa ollut Don Siegel tarjosi Samille osaa elokuvassa An Annapolis Story, elokuvassa, joka aloitti näiden kahden omapäisen ohjaajan pitkäaikaisen ystävyyden. 1956 Siegel oli tekemässä yhtä uransa hienoimmista elokuvista Invasion Of The Bodysnatchers ja tarjosi Samille nyt sivuroolin lisäksi myös mahdollisuutta käsikirjoittajana. Siegel huomasi Samin kyvyt ja antoi tälle aina vain enemmän tehtäviä elokuviensa parissa. Myöhemmin Siegel muisteli että Peckinpah oli "niitä tekijöitä jotka tuntuivat suoriutuvan mistä tahansa tehtävästä , minkä ohjaaja suinkin pystyi keksimään."

1961 valmistui Sam Peckinpahin ensimmäinen oma elokuva, rauhallinen ja runollinenkin Deadly Companions.
Kertomus armeijan upseerista (Brian Keith, johon Sam oli tutustunut juuri Gun Smoken kuvauksissa) joka vahingossa tappaa nuoren pojan. Yrittäessään jotenkin lievittää lapsen äidin (Maureen O`Hara) surua, sotilas tarjoaa tälle saattuetta läpi vaarallisen intiaanimaan. Yleisön vastaanotto oli vaatimaton mutta kritiikki hehkutti Deadly Companionsia yhtenä vuoden hienoimmista westerneistä. Juuri lehdistön hyvä vastaanotto takasikin Peckinpahin seuraavan elokuvan nopean valmistumisen. 1962 sai ensi-iltansa ensimmäinen todella Peckinpahilainen elokuva, Ride The High Country (Viheltävät luodit) . Se on menneeseen kauniisti kaihoava kertomus kahdesta jo ikääntyneestä cowboysta (Randolph Scott ja Joel McCrea erinomaisina) jotka pestautuvat vartijoiksi kultakuljetukseen. Peckinpah tutkiskelee kauniisti katoavaa länttä, ystävyyttä ja petosta.
Ride the high country oli merkityksellinen myös kuvauksensa kannalta sillä se tutustutti Samin Lucien Ballardiin, josta tuli loppujen lopuksi viiden Peckinpah-elokuvan loistokkaasta visuaalisesta ilmeestä vastannut taiteilija. 1963 sai ensi-iltansa TV-elokuva Losers, jota tehdessään Peckinpah jo suunnitteli tulevaa.

1965 Syntyi Columbia-yhtiölle kiistelty Major Dundee (Majuri Dundee), vainoharhainen kertomus kostonhimon riivaamasta nimihenkilöstä (Charlton Heston) joka pakottaa entiset vihollisensa liittymään joukkoihinsa, tarkoituksena apassien nujertaminen. Hestonin hienosti näyttelemä riivattu Dundee sai hyvää tausta tukea Richard Harrisilta. Käsikirjoituksesta vastasi Harry Julian Fink, joka myöhemmin iski jackpotin Likaisen Harryn (Dirty Harry, 1970)skenaariolla. Peckinpah ohjasi elokuvaansa kuin Dundee joukkojaan, riivattuna, ja erotti kuvausten aikana tuotantoryhmästään 15 henkilöä. Hän ilmoitti Columbian edustajalle tylysti "Get the fuck out of my set": kun tämä tuli ilmoittamaan kolmanneksen leikkauksista budjetista. Peckinpahin maine vaikeana tapauksena kasvoi ja Columbia erotti miehen jälkituotannosta. Lopullisena versiona Major Dundee sai ensi-iltansa yli 20 minuuttia tuotantoyhtiön leikkaamana ja Samin sielu vuosi verta. Vaikeudet olivat kuitenkin vasta alussa.

Samana vuonna Peckinpah käsikirjoitti Arnold Lavenin The Glory Guys -westernin, joka tulevaisuutta silmällä pitäen tutustutti hänet mm. James Caaniin, Senta Bergeriin ja vahvisti ystävyyttä Slim Pickensin kanssa joka myös oli mukana jo Gun Smokessa. Peckinpah herätti lisää pahaa verta tullessaan erotetuksi The Cincinnati Kidin ohjaajanpallilta vain viiden kuvauspäivän jälkeen. Tuottajat näkivät Peckinpahin liian kiinnostuneeksi elokuvan sivuteemoista ja hänet korvattiinkin loppujen lopuksi erinomaisen hyvän elokuvan tehneellä Norman Jewisonilla.

Pelastukseksi tuli TV-elokuva Noon Wine joka oli menestys. Kaunis ja koskettava ikääntymisen kuvaus sai lukuisia ehdokkuuksia vuoden parhaana TV-elokuvana, ja Peckinpahin oma "Bunch" kasvoi.  Tällä kertaa joukkoihin liittyi nerokas musiikintekijä Jerry Fielding, jonka lopullinen saldo Samin hovisäveltäjänä on 7, joista kaksi ilman krediittejä.  1968 Peckinpah käsikirjoitti nuoren Robert Townen tarinasta Buzz Kulikille elokuvan Villa Rides, joka jäänee historiaan pääasiassa siitä että sen pääosanesittäjällä Yul Brynnerilla oli hiukset.
Myöhemmin tarkasteltuna Peckinpahin storyboard, kuvakäsikirjoitus, sisältää hämmästyttävän paljon yhtäläisyyksiä tulevan Hurjan Joukon kanssa. Kuvakulmat ja Mise en scene, esilleasettelu, ovat paikkapaikoin jopa yksi yhteen.

1968 Peckinpah sai käsiinsä Roy Sicknerin ja Walon Greenin synopsiksen nimeltä The Hole in The Wall Gang.  Periaatteessa sama tarina josta William Goldman muokkasi George Roy Hillin viihteellisen Butch Cassidy & Sundance Kid -elokuvan käsikirjoituksen. Peckinpah näki tarinan kuitenkin toisin ja lainsuojattomien viimeisestä matkasta kertova amok-juoksu sai nimen The Wild Bunch (Hurja Joukko). Peckinpah aloitti castingin ja ensi töikseen kiinnitti rooliin vanhan ystävänsä ja suuren ihailijansa Warren Oatesin. Ernest Borgnine tuli tuotantoyhtiö Warner Bros:in painostamana, William Holden ja Ben Johnson Samin omien mielikuvien malleina. Kapinallis-kenraali Mapachen rooliin Peckinpah kiinnitti Meksikon vuorilla linnassaan lukuisten vaimojensa kanssa asustelevan Emilio Fernandezin, joka kotimaassaan nautti suuren hyväntekijän suosiota.  Juuri Fernandez kertoi Samille lapsena leikkineen skorpiooneilla ja muurahaisilla , tieto joka sai Samin sähköttämään Warnerille "Skorpiooneja heti". Hurja Joukko oli juuri saanut klassikoksi muodostuneen aloituksensa.

Hurjan Joukon kuvauksiin hankittiin 239 asetta ja siinä kulutettiin yli 9000 paukkupatruunaa. Warner väitti myöhemmin elokuvassa ammutun enemmän laukauksia kuin koko Meksikon vallankumouksessa yhteensä. 1.kuvauspäivänä nuori puvustaja Gordon Dawson, josta myöhemmin tuli yksi Samin Bunchin luottomiehiä, huomautti vanhemmalle tehostemiehellä tämän pienestä asevarastosta.  Efektispesialisti väitti tehneensä kauemmin elokuvia kuin Dawson oli edes elänyt, pakkasi autonsa ja ajoi kuvauspaikalle. Samana iltapäivänä ammukset loppuivat kesken ja seuraavana päivänä paikalla oli uusi tehostemies, nyt jo huomattavasti paremmin varustautuneena.

Peckinpah ohjasi tarinaa enemmän vaistollaan kuin alkuperäisiin storyboardeihin nojaten. Hän venytti kohtauksia ryhmänsä mielestä älyttömän pitkään ja yleensä kommentoi mystisillä selityksillä. "Eikös siinä, pojat, ollutkin yksinäinen selkä": oli kommentti Holdenin ratsastuksen jälkeen. Jo aloituksen verilöylyssä Peckinpah mullisti toimintakohtausten kuvauksen kertaheitolla. Paikalla oli kuusi positioltaan tarkkaan mietittyä kameraa, kaikki eri nopeuksilla, aina 25 framesta / sekunti , 120 frameen / sekunti asti. Lopputuloksena on hämmästyttävä elokuvallinen montaasi, intercut, jossa Peckinpah leikkasi sisään yhteen ottoon eri kuvakulmia eri tapahtumista.

Leikkaaja Lou Lombardo sanoi:"Se oli jotain aivan uutta. Kaveria ammuttiin katolla, leikkasimme välikuvan naisesta hevosen jaloissa, jatkoimme miehen putoamista ja siirryimme jälleen kadulle. Vaihdoimme kuvanopeuksia leikkauksien välillä ja lopputulos oli uskomaton. Kukaan ei ollut aikaisemmin pyytänyt leikkaajaa lyhentämään jotain kohtausta yhden ruudun verran tai pidentämään sitä 2 ruutua (framea, 25 kpl / sekunti joka on luonnollinen kuvanopeus)." Myös kaikki aseäänet Peckinpah nauhoitutti uusiksi. Warner oli Samin mukaan käyttänyt samoja "pamauksia" jo vuosikaudet ja Pike Bishopin (Holden) aseen piti ehdottomasti kuullostaa omaltaan, erilaiselta kuin esimerkiksi Dutchin (Borgnine) kiväärin.

Peckinpah joi jatkuvasti ja huomattuaan lopetuspyynnöt turhiksi Warnerin tuottaja Phil Feldman pyrki edes vähentämään kuvausaikana nautitun alkoholin määrää. Warren Oates:"Samilla oli oma yksityinen kylmäkaappinsa joka oli rakennettu stadioneilla käytettävistä kärryistä ja se oli aina täynnä vodkaa ja Mescal-tequilaa, sekä jäämurskaa. Tuntui kuin Sam olisi järjestänyt juhlat joka ilta ja niissä juotiin yleensä aamuun asti". Kuvaukset etenivät kuitenkin juuri ja juuri aikataulun rajoissa kunnes tuli kuuluisan loppukohtauksen aika. Kuvaaja Lucien Ballard kertoi: "Kuvasimme "Bunchin" kävelyä kohti Mapachen linnoitusta. Tarkoitus oli ottaa siitä vain muutama kuva mutta Sam antoi kameran käydä ja käydä. Kaikki katselivat toisiaan epäuskon vallassa kun Peckinpah mutisi itsekseen "Odottakaa , odottakaa....hyvä , se on siinä."Kun katselimme myöhemmin päivittäisiä otoksia , tajusimme mitä Sam oli tarkoittanut. Se todellakin oli siinä".

Ennen viimeistä verilöylyä Peckinpah istui kuvauspaikalla yksin tuntikausia ja kuunteli taustamusiikiksi tarkoitettua Meksikolaista kansanmusiikkia. Lopulta hän palasi ryhmänsä luokse ja kertoi nähneensä kuinka kohtaus lopultakin tehtäisiin. Lucien Ballard:"Pistimme Meksikolais-sotilaat riviin, asetimme kamerat 30 metrin päähän ja annoimme hyökkäyskäskyn. Kuvasimme kohtauksen ja siirryimme 1,5 metriä lähemmäs kaikkine kuusine kameroinemme. Ja sama uusiksi , kerta kerran jälkeen. Aina 1,5 metriä lähemmäksi ja "vamonos". Gordon (Dawson) teki töitä vpaikkaillessaan sotilaiden hajalle ammuttuja vaatteita seuraavaa otosta varten ja tehostemiehet lisäilivät squibeihin, verinalleihin, lihanriekaleita saadakseen osumat vaikuttavimmiksi. Kun ikkunanraamit eivät irronneet haulikon osumasta tarpeeksi tehokkaasti, Peckinpah patisti efekteistä vastaavat käyttämään dynamiittia."

Kuvausten päätyttyä Peckinpah ehti olla leikkauksessa mukana vain pari viikkoa, kunnes hän aloitti jo The Ballad Of Cable Hogue:n (Ballaadi Cable Hoguesta) kuvaukset. Tuottaja Phil Feldman, joka aluksi oli koko Hurjan Joukon alulle paneva voima, leikkautti alkuperäisversiota 8 minuuttia ja samalla poistatti siitä mm. Piken tarinan rakkauden petollisuudesta. Salt Lake Cityssä, elokuussa 1969, ensi esityksensä saanut Hurja Joukko herätti todella ristiriitaisia tunteita. Sitä syytettiin törkeästä nihilismistä ja puolet ensi-ilta yleisöstä poistui jo aloituksen jälkeen, osa oksentaen, osa voiden vain muuten pahoin. Mutta ne jotka katselivat elokuvan loppuun, olivat haltioissaan ja otettuja saadessaan todistaa jotain aivan uutta. Lehdistö ylisti sitä ja keksi kilvan määreitä. "Goottilainen kauhussaan, runollinen kauneudessaan". Elokuvan psykologista dynamiikka ylistettiin ja sille jäi lopuksi tavaramerkiksi "väkivallan analyysi". Peckinpah sai nimeensä lisäkkeen "Bloody Sam" ja mies oli enemmän kuin tyytyväinen. Seuraava isku tuli kuitenkin Warner Bros:in taholta. Yhtiö pihtasi mainosvaroja ja samalla tuhosi tulevat Oscarit. Ainoastaan Jerry Fieldingin musiikki ja Samin käsikirjoitus olivat ehdolla.  Sellainen raivo ja vimma kuin Hurjassa Joukossa oli ja on, Sam Peckinpah olisi ollut enemmän kuin oikeutettu saamaan siitä ohjaajalle kuuluvan Oscarin.

Jos Sam Peckinpah käyttäytyi Hurjan Joukon kuvauksissa kuin tyranni. Kiukutteli, ryyppäsi ja loukkasi ihmisiä välillä hyvinkin henkilökohtaisesti, homma ainoastaan paheni Cable Hoguen kuvausten aikana. Lyyrinen "slice of life" kertoo nimihenkilöstään (Jason Robards) jonka entiset rikostoverit jättävät kuolemaan aavikolle. Cable kuitenkin löytää lähteen ja kuin vahingossa kasvattaa ympärilleen kukoistavan kylän. Vanhojen "hyvien aikojen" kaiho näkyy ehkä selvimmin elokuvan loppukohtauksessa, missä Cable kohtaa kuoleman jäämällä tulevaisuutta ja teollistumista edustavan auton alle. Filmillä Peckinpahin ote on juuri ballaadimainen, hellästi menneitä kaihoava ja lämpimällä tavalla humoristinenkin, mutta kameran takana kiehui. Cablen 36 kuvauspäivän aikana Peckinpah erotti 36 ihmistä ryhmästään. Keskiarvon päivää kohti voi kuka tahansa laskea. Robards oli tunnettu viinasietokyvystään mutta tämän mukaan "Sam antoi erittäin kovan vastuksen". Elokuvan kieltämättä tyly lopetus herätti jälleen närkästystä Warner Bros:issa siinä määrin että Peckinpahin ja tuotantoyhtiön yhteistyö päättyi. Tämä johti siihen että esimerkiksi Deliverance (Syvä Joki) meni Samilta ohi. Spekuloida voi millaisen version Peckinpah olisi tarinasta tehnyt John Boormanin sijaan?

Sen sijaan Peckinpah tarttui toiseen kohua herättäneeseen romaaniin, Gordon Williamsin The Siege At Trencher`s Farm, joka filmatisoinnissa sai nimekseen Straw Dogs (Olkikoirat). Varsin vapaalla kädelle kuvitettu tarina sai Samin versiossa "sankarikseen" Amerikkalaisen matemaatikon (Dustin Hoffman) joka matkustaa nuoren vaimonsa (Susan George) kanssa Englannin maaseudulle etsimään työrauhaa. Paikalle tilattu työporukka saa kuitenkin tilanteen kiehumaan eikä sitä helpota seudulla hiippaileva mielipuolikaan (David Warner). Myös kinkillä seksuaalisuudella oli osansa tapahtumien kulkuun .

Peckinpah keskittyi tarinassa ulkopuoliseen uhkaan ja yhden miehen oikeuteen suojella, keinoista piittaamatta, kotiaan. Hoffman oli vaikeuksissa jatkuvasti juopottelevan ohjaajan kanssa mutta ammattilaisen asenteella suoriutui roolistaan kuitenkin kaikin puolin erinomaisesti. Englannin kylmä talvi, jatkuvasti paheneva alkoholin käyttö ja pitkät työpäivät kuluttivat Peckinpahin jo muutenkin rajalliset voimat loppuun. Mies vietti kolme viikkoa sairaalassa ja viralliseksi syyksi ilmoitettiin keuhkokuume. Peckinpah lupasi tuottajalle pysyä aisoissa ja kaikkien hämmästykseksi tekikin niin. Mutta yhdestä tavaramerkistään hän ei luopunut. Vapaa-aikoinaan Peckinpah lojui toimistonsa tuolilla ja viskeli julmettua Bowie-veistään milloin seiniin milloin ovenkarmeihin. Susan George:"Olin lukenut Peckinpahin storyboardin raiskauskohtauksesta ja tunsin etten pystynyt tekemään sitä niin. Marssin toimistoon ja siellä hän istui...ja heitteli suurinta koskaan näkemääni veistä seinään. Sanoin että halusin keskustella kohtauksesta mutta Sam ilmoitti että jos en ole valmis tekemään sitä hänen tavallaan, joka tulisi olemaan kovin koskaan kuvattu raiskaus, minua ei tarvittaisi kuvauksissa lainkaan". George ja Peckinpah pääsivät kuitenkin sopuun ja Sam osoitti suurta myötätuntoa näyttelijätärtä kohtaan kohtauksen kuvaushetkellä.

1972 Steve McQueen oli lyönyt itsensä läpi toimintasankarina, mm. Bullitt ja The Great Escape (Suuri Pakoretki), ja halusi tehdä seuraavan elokuvansa ilman actionia. Ja Jeb Rosebrookin kirjoittama Junior Bonner oli juuri sellainen tarina. Melankolinen kertomus kotiin palaavasta ex-rodeosankarista jonka elämä on jo alkanut liukua alamäkeä. Kotona kaikki on päällisin puolin hyvin, mutta pinnan alla kytee. Lyyrinen elämänviipale johon Peckinpah tarttui suurella tunteella ja sai näyttelijätkin (McQueen, Ida Lupino, Robert Preston ja Ben Johnson) yltymään loistosuorituksiin. Junior Bonnerissa ei ammuttu yhtään laukausta ja bodycountikin oli pyöreä nolla.
Yleisö oudoksui väkivallatonta Peckinpah-elokuvaa mutta uutta "vanhaa" oli jo tulossa.

Samana vuonna kun Junior Bonner sai ensi-iltansa , Peckinpah kuvasi jo uutta elokuvaansa. Steve McQueen oli hankkinut oikeudet Jim Thompsonin Getaway -romaaniin, ja pyysi Samia mukaan. Peckinpah näki tarinan hillittömän voiman ja tuloksena onkin Hurjan Joukon ohella yksi raivokkaimmista Peckinpah-elokuvista kautta aikojen. Thompsonin vainoharhainen tarina kertoo pankkiryöstäjä Carter "Doc" McCoyn (Steve McQueen) ja tämän Carol-vaimon (Ali MacGraw) vaahtosuisesta ja verisestä pakomatkasta halki Amerikan, perässään niin poliisit kuin petetyt rikostoveritkin. 1972 sai ensi-iltansa Sam Peckinpahin ensimmäinen TOP-10-elokuva pohjois-Amerikassa, Pakotie (The Getaway). Elämä vaikutti taas auvoiselta mutta seuraava koettelemus odotti jo nurkan takana.

Nuoren Rudy Wurlitzerin käsikirjoitus Pat Garrettin ja Billy The Kidin tarinasta poikkesi vahvasti Arthur Pennin tulkinnasta The Left-handed Gun v:lta 1958, pääosassaan Paul Newman. Peckinpah halusi etsiä tarinan toisen puolen ja kuvata taas kerran katoavan lännen viimeisiä desperadoja tuhon tiellä, karussa väistämättä alleen jyräävää kehitystä. Peckinpah kiinnitti Billyn rooliin suositun country-laulaja Kris Kristoffersonin ja Garrettiksi jo Majuri Dundeen ajoilta tutun James Coburnin. Sivuroolit Sam miehitti vanhoilla ystävillään TV:n ajoilta ja tärkeään sivuosaan elokuvaan musiikintekijäksi palkatun Bob Dylanin. Myös vanha tuttu Slim Pickens sai roolin ja tekikin elokuvahistoriaan menevän tulkinnan joen rannalle kuolevana sheriffinä, Dylanin "Knockin`on heaven`s door":in soidessa melankolisesti taustalla.

Vaikeudet alkoivat heti ensimmäisenä kuvauspäivänä. Peckinpah käytti jo Olkikoirista tuttua kuvaajaansa John Coquillonia, joka oli pyytänyt tuotantoyhtiöltä uutta kamerakalustoa, kuitenkaan saamatta sitä. Ensimmäisessä koekatselussa selvisi että mastereihin käytetty pääkamera oli optiikaltaan viallinen ja softasi kuvan reunat. Yli 20 master-ottoa , kaikki käyttökelvottomia ja Peckinpah poltti hihansa kunnolla. Hän marssi koeteatterin valkokankaan ääreen ja virtsasi siihen ison S-kirjaimen. Leikkaaja Robert Wolfe:" Emme uskaltaneet päästää äännähdystäkään. Emme edes myöhemmin, vaikka se iso keltainen "S" muistutti joka katselukerralla tapahtuneesta". Peckinpah aloitti taas rankan juomisputken ja sai tuottaja James Aubreysta katkeran vihamiehen. Kuvaukset venyivät yli aikataulun ja tuotanto pursui reippaasti yli budjetin. Peckinpah kuvasi ilman Aubreyn suostumusta "omalla ajallaan" haluamiaan kohtauksia ja sai ryhmänsä raivohulluuden partaalle. John Coquillon: "Kuvasimme päivän käsikirjoitukseen merkittyjä otoksia. Etenimme käsittämätöntä vauhtia. Kun päivä päättyi, valaisimme kaiken uusiksi ja aloitimme Samin kohtausten kuvaamisen. Tätä jatkui päiväkausia, ja olin varma etten kestä loppuun asti".

Kun materiaali oli vihdoin kasassa, Aubrey sai kostonsa ja sulki Samin leikkaushuoneen ulkopuolelle. Wolfen avuksi palkattu Roger Spottiswoode, joka työskenteli jo Pakotiessä, informoi Samia Aubreyn jokapäiväisistä määräyksistä ja yhdessä leikkaajat pyrkivät edes jotenkin säilyttämään alkuperäisen leikkaus-käsikirjoituksen. Loppujen lopuksi valmiina oli ns. Aubreyn karsittu versio ja kolme originaalia "Peckinpahin versiota". Seuraavana yönä Samin oma "Bunch" hiipi studiolle ja anasti yhden alkuperäisversioista. Päästyään Peckinpahin asunnolle he huomasivat unohtaneensa ääniraidan. Sama jengi palasi rikospaikalleen seuraavana yönä ja saivat nyt mukaansa myös kaivatut musiikki- ja tehosteraidat. Aubrey pisti julkisuuteen oman mutiloidun versionsa ja kritiikin vastaanotto oli syystäkin nyrpeä. Kostonhimoinen tuottaja oli poistanut siitä melkein kaikki Peckinpahin henkilökohtaiset kohtaukset, mm.alku- ja loppujakson mustavalkoiset takaumajaksot, ja Pat Garrett & Billy The Kid floppasi teattereissa pahasti. Yllättäen, huhtikuussa 1986, esitettiin USC:n auditoriossa alkuperäinen versio Pat Garrett & Billy The Kidista, ja se herätti suurta kohua. Seuraavana päivänä tuotantoyhtiön edustajat saapuivat paikalle vaatimaan kopiota haltuunsa mutta se oli jo kadonnut. Myöhemmin, Ted Turnerin ostettua oikeudet, tämän omistama TV-yhtiö esitti re-stored version, jossa olivat paikallaan myös Samin suuresti hellimät B/W-jaksot.

1974 Peckinpah innostui suunnattomasti käsikirjoituksesta nimeltä Bennie. Mies näki tarinassa tutun aspektin, lain ulkopuolelle ajautunut drifteri yrittää epätoivoisesti pitää kiinni unelmastaan. Samalla projekti tarjosi Peckinpahille uuden mahdollisuuden päästä takaisin Meksikoon, maahan jonka välitöntä ilmapiiriä ja rajaseutujen koskematonta rehellisyyttä hän rakasti. Meksikossa oli yhä pala sitä ilmapiiriä ja aikaa jota Pike Bishopkin kuolemaansa asti vaali. Hän esitteli sen Warren Oatesille joka oli välittömästi mukana. Tarina kertoi kaikessa karmivuudessaan Meksikolaisesta isännästä (Emilio Fernandez) joka lupaa tyttärensä raskaaksi saattaneen Alfredo Carcian päästä miljoona dollaria . Kapakkapianisti Bennie (Warren Oates) saa vihiä Alfredon olinpaikasta ja hikinen ja psykoottisen väkivaltainen kujanjuoksu alkaa.

Tuokaa minulle Alfredo Carcian pää (Bring Me The Head Of Alfredo Carcia) herätti jo ensi-illassaan vastenmielisiä reaktioita yleisössä, joka johtui pitkälle siitä ettei tarinassa esiintynyt yhtään ns. hyvää ihmistä. Warren Oates:"Alfredon tekeminen oli kuin painajaista. Vaimoni uhkasi lähteä jos menen Samin mukaan kolmeksi kuukaudeksi Meksikoon. Minkäs voit , rakastin sitä miestä ja lähdin. Kun palasin , vaimo oli mennyt , mutta olimme saaneet elokuvamme valmiiksi". Alkuperäistarinassa Bennie saa palkkionsa ja matkaa rikkaana miehenä auringonlaskuun mutta Peckinpah päätti maksattaa synnit ja tapatti tämän tylysti juuri ennen vapauden koittamista. Rankka urakka väsytti Peckinpahin pahasti ja alkoholi voimisti otettaan miehestä. Eikä Alfredon tyly vastaanotto helpottanut , mm.Argentiina , Saksa ja Ruotsi julistivat elokuvan pannaan.

1975 Peckinpah oli niin fyysisesti kuin henkisestikin huonossa kunnossa, mutta tarttui silti seuraavaan elokuvaansa Tappporyhmä (The Killer Elite). Juoni oli muutamaa CIA-kytkentää lukuunottamatta suoraviivainen kostotarina. Robert Duvallin esittämä agentti pettää James Caanin esittämän kollegan ja loppuaika mennään peräkkäin tulitaistelusta toiseen. Kuvaukset etenivät suurelta osin Peckinpahin assistenttien komennossa, miehen ollessa pääasiassa asuntovaunussaan James Caanin kanssa imemässä kokaiinia nenäänsä. Valkoinen pulveri antoi Samille uutta mutta valheellista voimaa, ja miehen maine luotto-ohjaajana kärsi entisestään. Kaikesta huolimatta Tapporyhmästä tuli toinen Peckinpahin Top 10-elokuva Jenkeissä. Pitkälti Samin mieltymys Kolumbialaiseen bingopölyyn oli syynä kahden miljoonaprojektin valumiseen muualle. Mm. Superman (Richard Donner) ja King Kong (John Guillermin) olivat tarjolla. Jälleen oiva tilaisuus spekulointiin: olisiko King Kong, Peckinpahilaisessa versiossa, repinyt ihmisiä hidastetuissa jaksoissa, veren ja sisälmysten valuessa tulvan lailla kaduilla?

1976 valmistui Cross of Iron (Rautaristi). Saksalainen ex-pornotuottaja Wolf Hartwig lähetti Samille Willi Heinrichin kirjan "Kubanin sillanpää", ja ohjaaja miehessä heräsi taas. Tarina tarkasteli Saksan armeijaa Venäjän rintamalla ja keskittyi kahden tyystin vastakohtaisen sotilaan, miestensä kunnioitusta nauttivan kersantti Steinerin (James Coburn) ja aristokraattisen kapteeni Stranskyn (Maximillian Schell) tahtojen taisteluun.

Tuottaja Hartwig lupasi Peckinpahille sangen rajattoman budjetin mutta kuvausryhmän saavuttua Jugoslaviaan, jossa elokuva kuvattiin, rahoittaja tuntui tyystin kadonneen. Peckinpah ja John Coquillon yhdistivät kykynsä ja saivat kuin saivatkin 3 panssarivaunua näyttämään kolmensadan tankin eskadroonalta. Samalla tavalla suunnitellen kuvattuna 300 jugoslavialais-extraa saatiin vaikuttamaan kymmenkertaiselta määrältä. Peckinpah pysytteli, luultavasti hankkimisen vaikeudesta johtuen, erossa kokaiinista, mutta alkoholia kului hälyttäviä määriä. Rautaristin äärimmäisen väkivaltainen mutta samaan aikaan koskettava loppukohtaus muistuttaa suuresti Hurjan Joukon lopullista välienselvittelyä. Tyyli oli tallella mutta Rautaristi epäonnistui Amerikassa pahasti . Lohtua toi kuitenkin Orson Wellesin henkilökohtainen sähke Peckinpahille, jossa mies kehui Rautaristiä "Parhaaksi sodan vastaiseksi elokuvaksi mitä koskaan oli tehty."

Peckinpah palasi USA:n ja aloitti uudelleen kokaiinin käytön. 1978 valmistunut  Raivopäät (Convoy) menestyi hyvin drive in-teatterissa sekä euroopassa että Japanissa , mutta mies itse oli kuvausten aikana täydellisesti pihalla. Raivopäät perustui löyhästi samannimiseen lauluun eikä täten tarjonnut tarinallaan kovinkaan vankkoja perusteita elokuvalle. Rubber Duck (Kris Kristofferson) on rekkakuski, joka aloittaa yhden miehen sodan pahaa poliisi Lylea (Ernest Borgnine) vastaan. Amerikan läpiajo peräkkäin kasvaa kansanliikkeeksi ja hätähuudoksi individualistien taistelussa valtakoneistoa vastaan. Peckinpah käytti kokaiinia aina vain enemmän ja mm. James Coburn ohjasi jaksoja elokuvaan saadakseen ohjaajaliiton kreditit täyteen. Lopuksi tuotantoyhtiö EMI otti editoinnin hoitaakseen eikä Peckinpah edes jaksanut tapella vastaan. Samana vuonna Peckinpah näytteli Monte Hellmanin elokuvassa China 9, Liberty 37, myyttisyyttä etsivä kertomus karjaparoonista joka pelastaa tappajan ja tarjoaa tälle vaihtokauppaa uuden murhan merkeissä.

Kokaiinin käyttö paheni entisestään ja Peckinpah etsi tuottajia uudelle elokuvalleen jonka piti olla filmatisointi Robert Sabbagin loistavasta salakuljettajakuvauksesta Snow Blind (Suom. Lumeen Vedetty Viiva). Peckinpah matkusti uusine kumppaneineen Kolumbiaan tarkoituksena kuvauspaikkojen etsiminen mutta seuralaisille paljastui pian että retken ainoa tarkoitus oli avata Samille omat kanavat kokaiinin saamiseen, ilman välikäsiä.
Poppoo palasi nopeasti takaisin valtoihin kun paljastui ettei Peckinpahilla ollut edes oikeuksia Sabbagin kirjaan.

1980 Peckinpah oli John Hustonin, Mel Ferrerin ja Glenn Fordin kanssa Michael J.Paradisen (Giulio Paradisi) roskahorrorissa Visitor, jonka pääasiallinen pyrkimys oli nopeasti hyödyntää kovan suosion saaneen The Omen -elokuvan menestys.1981 Don Siegel kuuli Samin huonosta tilasta ja tarjosi tälle kohtauksia ohjattavaksi elokuvastaan Jinxed. Peckinpah ryhdistäytyi ja hoisi annetun tehtävän kunnialla. Jinxed sai kuitenkin huonot arvostelut ja jäi samalla Don Siegelin viimeiseksi elokuvaksi.

1983 Peckinpahille tarjoutui jälleen kunnollinen tilaisuus tehdä kunnollinen elokuva. Robert Ludlumin kirjaan perustuva The Osterman Weekend oli lukuisia sivujuonia sisältävä vakoilu- ja agenttitarina, joka lopulta sai ensi-iltansa nimeltä Sam Peckinpah`s The Osterman Weekend (Sam Peckinpahin Verinen Viikonloppu). Peckinpah halusi kiinnittää osiin omia luottomiehiään mutta sai tuottajaparilta Peter Davis ja William Panzer mm. Rutger Hauerin, Dennis Hopperin, Burt Lancasterin ja John Hurtin. Ei niin huono casting sekään. Kuten niin usein aiemminkin, tuottajat käänsivät Peckinpahille loppuvaiheessa selkänsä ja tekivät elokuvaan lukuisia lisäleikkauksia.

Samana vuonna Sam Peckinpah lopetti juomisen. Vuosia miestä rankasti verottanut kirous oli poissa ja mies itse etsi kuumeisesti uusia projekteja . Tarjous tuli yllättävältä suunnalta. Nuori rock-video-tuottaja Martin Lewis oli saanut tehtäväkseen Julian Lennonin kahden uuden kappaleen tuottamisen ja mies halusi ehdottomasti todellisen tekijän talliinsa. Kun Sam Peckinpahin nimi mainittiin , Julian Lennon kauhistui : "Peckinpah! Ei kai? Sehän aloittaa mun videon isän murhalla, slow motion". Pelko oli turhaa, koska kauniit ja melodiset kappaleet saivat Samilta tyylitellyn käsittelyn. Nyanssit olivat paikallaan ja kuvallisen kerronnan lyriikka, hidastuksineen kaikkineen, yhä tallella. Sam iloitsi uudesta menestyksestään ja päätti matkustaa joululomalla Meksikoon. Matka joka ei koskaan toteutunut sillä Sam Peckinpah kuoli äkilliseen sairaskohtaukseen 28.12.1984.

Olen tarkoituksella jättänyt pois Sam Peckinpahin värikkään ja väkivaltaisen yksityiselämän. Suuret rakkaudet ja katkerat erot, lapset ja ystävät. Samalla tavalla olen ohittanut tarkemmat selostukset elokuvien juonista ja karsinut niiden arvostelun minimiin. Jokaisen itseään kunnioittavan elokuva-entusiastin pitää itse tutustua Sam Peckinpahin elokuviin.

1993 Martin Scorsese osoitti kunnioitusta oppi-isälleen ja huolehti valkokankaille 70 mm:n juhlaversion The Wild Bunch - Director`s cut.  Elokuva sellaisenaan kuin Sam Peckinpah sen alunperin tarkoittikin.  1995 David Weddle julkaisi loistavan elämäkerran nimeltä Sam Peckinpah - If They Move, Kill Em`. 1997 Paul Seydorin ja Nick Redmanin dokumentti The Wild Bunch - An Album In Montage oli Oscar-ehdokkaana parhaaksi dokumentiksi.

Lopuksi: Sam Peckinpahin muistolle sopii erinomaisesti lausahdus elokuvasta The Wild Bunch. "We all dream of being a child again, even the worst of us, perhaps the worst most of all".

Kuvagalleria: 

Lisää uusi kommentti



Copyright © FilmiFIN 2004 - 2016