Elokuva
Jugoslavialaissyntyinen, mutta jo nuorena ranskalaistunut Enki Bilal on niittänyt näyttävästi mainetta kuvittajana ja sarjakuvapiirtäjänä 30 vuoden ajan. Persoonallisen kylmästä ja veistoksellisen jykevästä tyylistään tunnetun Bilalin erottuvimmat tavaramerkit ovat brutaalin väkivallan, elämän ankeuden sekä Egyptin mytologian kuvaaminen. Kotkan- ja sudenpäisten hahmojen mukanaolo tuokin hänen tarinoihinsa outoa mystiikkaa, jota visuaalinen maailma tukee kiehtovalla tavalla. Bilal on kokeillut siipiensä kantavuutta myös elokuvien parissa, yleensä heikolla menestyksellä. Tuotannot ovat olleet taiteellisilta arvoiltaan viihdettä korkeampia ja jääneet marginaalisen yleisön teoksiksi. Miehen kolmas ohjaus Immortal (2004) perustuu sarjakuviin Jumalaton näytelmä - La Foire aux Immortals (1980) sekä Unien vankila - La Femme piége (1986).

New York 2095 ad. Vielä vuosituhannen vaihteessa edessä siintänyt paratiisi on muuttunut sieluttomien ihmiskuorien helvetiksi. Saasteiden, tautien ja geneettisten mutaatioiden otettua vallan maan päällä, on ihmiskunta joutunut turvautumaan keinotekoiseen elämään säilyäkseen ravintoketjun kärjessä. Synteettisten elinten ja huumeiden kauppa määrittelee markkinatalouden, rikollisuus rehottaa ja on ainoa keino selvitä seuraavaan päivään. Kaupungit asukkaat on luokiteltu ja jaettu eri oleskelutasoihin heidän terveysluokkansa mukaan. Sairaimmat on pakotettu alimpiin kerroksiin, jotta terveille eli varakkaille ja valtaapitäville avautuisi puhtaampi maisema ikkunasta.

Saastepilvien sävyttämä postikorttikuva muuttuu eräänä päivänä, kun rinnakkaisuniversumin takaa saapuvat egyptiläiset jumalat Horus, Annubis ja Bastet parkkeeraavat jättiläismäisen pyramidinsa Keskuspuiston ylle. Ironista kyllä, kohtalolla on petolliset kasvot jumalienkin suhteen, sillä heidänkään elämänsä ei ole iänkaikkista. Tällä kertaa Horuksen hiekka tiimalasissa on valumassa uhkaavasti loppuun, sillä hänet on tuomittu kuolemaan. Maapallon muinaisiin luojiin lukeutuvalla kotkapäisellä jumalalla on seitsemän päivää aikaa löytää itselleen puhdas suvunjatkaja, täydellinen venus. Näitä neitsyitä elää tarinan tuntemassa maailmassa vain muutamia. Suorittaakseen tarvittavan toimenpiteen, on henkiolentona elävän Horuksen hankittava itselleen maallinen hahmo, saasteeton uros. Kun Horuksen sarjamurhiksi poliisin luokittelemat kehonvaltaukset johtavat useisiin verisiin hylkimisreaktioihin, päätyy hän herättämään kuolemantuomion saaneen Nikopolin (Thomas Kretchmann) syväjäädytyksestä. Tuonelan kylmillä porteilla käynyt mies on 30 vuotta sitten vaikuttanut kapinallinen, jonka keho on vielä ihailtavan turmelematon.

Samaan aikaan sinisiä kyyneliä vuodattava Jill (Linda Hardy) todetaan aikuisen olomuodostaan huolimatta kolme kuukautta sitten syntyneeksi.  Jillillä on ihmiselle vieras fysiikka, eikä hän muista elämästään mitään. Geneettisen tutkimuslaitoksen johtaja Elma Turner (Charlotte Rampling) ottaa naisen valvontansa alaiseksi. Jillin ainoa linkki tähän ulottuvuuteen on sinisiä pillereitä jakava, mystinen Johniksi (Frèdèric Pierrot) esittäytyvä mies. Hän on sonnustautunut tummaan kaapuun, eikä selvästikään kerro koko totuutta asioista. Jillin ja jumalallisena välikappaleena toimivan Nikopolin polut kohtaavat odotetusti ja edessä on universaalisia askelia hämärään tuntemattomaan.

Immortal on asetelmiltaan ja idealtaan kiehtova tapaus. Bilalin sisäisesti omituinen ja ulkomaailmalle jyrkiksi mielikuviksi esittelemä illuusio hakee tunnetasossa vertaistaan, vaikka painiikin samassa sarjassa toisen persoonallisen visuaalisen taiteilijan H.R. Gigerin kanssa. Bilalin luomat kuvat ovat hänelle tyypilliseen tapaan upeasti suunniteltuja, kompositoituja ja sävytettyjä. Kaupunkimaisemat ovat kaikessa ankeudessaan kauniita katsella (vaikka tuovatkin erehdyttävästi mieleen elokuvat The Fifth Element, 1997 ja Metropolis, 1927) ja egyptiläiset jumalhahmot synnyttävät kunnioittavaa ihailua. Immortalin silmiinpistävin ominaisuus on sen CGI:tä ja oikeaa kuvaa yhdistelevä maailma. Päähenkilöitä lukuun ottamatta lähes koko muu näyttelijäkaarti on tietokonegrafiikkaa. Asia on selitetty tarinassa siten, että synteettiset ihmiset ovat myös sen näköisiä. Valinta toimii, mutta vain osittain, sillä keinotekoisten kuvien laatu vaihtelee ylisanojen vuodatuksesta keskitasoiseen. Immortal toistaa sitä perusongelmaa, mitä elokuvien digitalisoituminen on tuonut mukanaan: aito ihminen puhumassa piirroshahmolle erottuu edelleen rivistä.

Valitettavasti loistavasti sarjakuvana toimivat elementit eivät käänny liikkuvaksi kuvaksi yhtä eheästi. Korea ulkoasu onkin Immortalin kohdalla kaksipäinen miekka. Kauniita kuvia on mukava katsella, mutta kokonaisuutta punnitessa ei voi olla väistämättä sitä tosiseikkaa, että visuaalisuuteen on kiinnitetty huomiota juonen kustannuksella. Kertomus jumaluuden kohtaamisesta on rikkonaisen hatara ja se jättää liian monet asiat selitystä vaille. Tarinan taakse nousee tukuttain kysymyksiä, eikä pintaa raapaisten kerrottu elokuva avaudu tämän takia tarpeeksi. Katsoja tuntee todistavansa jatkoa teokselle, jolta puuttuu esiosa.  Bilalin kirjalliseen tuotantoon tutustuneille Immortal saattaa antaa enemmän, vaikka henkilöhahmoja on muutettukin jonkin verran.

Enki Bilalin yritys siirtää sarjakuva valkokankaalle on rohkea, mutta pahasti epäonnistunut. Bilal ei ole valitettavasti elokuvantekijä, vähiten kerronnasta vastaava ohjaaja. 22 miljoonaa euroa maksaneen flopin jälkeen on tulevaisuudessa varmasti vaikea löytää rahoittajia pelkkiin taiteellisiin argumentteihin nojaten. Yhden suuremman meriitin elokuva tosin ansaitsee. Se kuuluu täysdigitaalisten pioneerijulkaisujen joukkoon yhdessä elokuvien Sky Captain and The World of Tomorrow, Casshern ja Sin City (2005) kanssa. Edellä mainitut on kuvattu täysin (tai ainakin 99-prosenttisesti) ilman lavasteita sinistä ja vihreää chroma-taustaa vasten.

Kuva
Anamorfinen 1.85:1-kuva on laadultaan lähes täydellinen. CGI-pohjaisuudesta johtuen kohinaa tai epätarkkuuksia ei ruudulla juurikaan esiinny. Väripaletti on kalpean hailakka ja välillä miltei mustavalkoinen. Kuva on kokonaisuutena kristallinkirkas ja täynnä yksityiskohtia.

Ääni
Tätä audiovisuaalista taidenäyttelyä siivittävät englanninkieliset DTS- ja Dolby Digital 5.1 -äänet. Molemmat raidat ovat laadultaan ensiluokkaisia. Dynaamisuus, kirkkaus ja tilankäyttö ovat referenssitasoa. Julkaisu käykin testilevystä paremman puutteessa. DTS on hieman kilpailijaansa syvempi ja lämpimämpi, etenkin matalilta taajuuksiltaan.

Elokuvan musiikista vastaa tuiki tuntematon Goran Vejvoda, joka on tosin työskennellyt Bilalin kanssa ennenkin. Scifimäisen ambiencen ja aitojen jousien muodostama duetto on yhdistelmä oopperamaisia sfäärejä ja matalien nuottien taustaa. Vähän väliä voi kuulla myös riitasointuja. Varsinaista musiikkia on elokuvassa melko vähän, sillä tarjonta on enemmänkin äänimaailmaa kuin tunnistettavaa jytkettä.

Lisämateriaali
Tämä julkaisu ei sisällä lainkaan lisämateriaalia. Markkinoilla on kuitenkin kattavampia paketteja (kommenttiraita, making of, storyboardeja, oma cd soundtrackille), jotka ovat varmasti Enki Bilal -fanien mieleen.

Yhteenveto
Immortal on audiovisuaalisesti loistelias elokuva, joka ei kuitenkaan jaksa viihdyttää puolta tuntia pidempään heikon kerronnan, hapuilevan näyttelijätyöskentelyn ja hataran juonensa takia. Tarina jättää aukkoja sinne tänne, eivätkä alkuihastuksen jälkeen kauniit kuvatkaan pysty enää niitä paikkaamaan. Elokuvalla on kuitenkin taiteellinen arvonsa ja Bilalin puumerkki, mutta tavalliselle katsojalle ei näistä ole tosin mitään iloa.