Elokuva
Kautokeinon kylä Pohjois-Norjassa vuonna 1852. Elen (Anni-Kristiina Juuso) on huolissaan kuningas alkoholin kanssa läheisesti ystävystyneen aviomiehensä Matthisin (Asle Matthis Gaup) toilaluista, eikä vähiten heidän poikansa pikku-Aslakin (Ole Nicklas Guttorm) vuoksi. Äijällä on nimittäin juovuspäissään tapana notkua kylillä ja haastaa riitaa. Sekatavarakauppias ja kylän ainoan krouvin syntymäikävä isäntä Ruth (Mikael Persbrandt) kätyreineen uhkaa piestä velkaantuneen kanta-asiakkaansa, ellei saa rahojaan, vaikka sitten teurastamalla summan edestä pariskunnan poroja. Suivaantunut Elen vie miehensä kuuluisan saarnamiehen herätyskokoukseen ja ukko onnistuukin lopettamaan ryyppäämisen. Matthis päättää vaimonsa tukemana kertoa väkijuomien kiroista ja raitistumisestaan muillekin, ja aloittaa veljensä Aslakin (Mikkel Gaup) sekä ystävänsä Monsin (ohjaaja Nils Gaup) kanssa myymään elintarvikkeita ylätasangon asukkaille. Tästäkös salaviinaa kuljettavan ja koko lähialueen muonituksesta vastaavan Ruthin bisnekset kärsivät. Vastaiskuksi kehveli kieroilee kirkon lähettämään julman pastori Stockflethin (Bjørn Sundquist) Kautokeinoon kieltämään Elenin johtamat herätyskokoukset. Pikkuhiljaa kapinan ainekset alkavat kyteä väestön keskuudessa. 

Norjan Finnmarkissa sijaitseva Kautokeinon kylä oli 150 vuotta sitten pieni kauppapaikka, jonka ahdasmielisessä ja vähemmistöjen oikeuksia polkevassa yhteiskunnassa norjalaiset ja saamelaiset kohtasivat. Uskonnon ja byrokratian voimalla kirkko pakotti oikeuksistaan kiinni pitävän kansan nousemaan auktoriteetteja vastaan ja ajautumaan siten lain väärälle puolelle. Nykyisinkin saamelaisten kulttuuri on uhattuna kaupungistumisen ja valtaväestöön sulautumisen vuoksi. 

Vaiettuna tabuna sukupolvelta toiselle kuiskittu tositarina on kansallisen häpeän tärkeä esilletuonti ja osuva muistutus siitä, etteivät asiat ole kuitenkaan täysin muuttuneet, vaikka suunta onkin oikea. Sosiaalinen tilaus tapauksen julkituonnille on siis selvästi olemassa, eikä painokas käsikirjoitus arkaile puhua suoraan tai käsitellä aihetta ilman silkkihansikkaita. Huolimatta henkilökohtaisesta siteestään aiheeseen Elenin hahmon suorana jälkeläisenä, Norjan kansainvälisesti tunnetuin elokuvantekijä Nils Gaup säilyttää objektiivisen näkökulman tapahtumiin, ilman hurskastelua tai syyttelevää osoittelua. Elokuvan tapahtumien ikävimmät seuraukset tuovatkin varsinkin loppupuolella kuviin yllättävän tylyä väkivaltaa, joten ikäraja on syytä ottaa tosissaan.

Hollywoodiinkin kosiskeltu ohjaaja muistetaan Oscar-ehdokkuudella tunnustetusta Tiennäyttäjästä (1987), joka tutki samaa antropologiaa enemmän seikkailuhenkisessä kontekstissa. Kautokeinon kapina onkin vielä sitä kunnianhimoisempi ja puhuttelevampi tutkimusmatka monille tuntemattomaan historiaan. Gaup malaa laveaa maisemaa leveällä pensselillä, mutta luottaa esillepanossa perinteisiin lavasterakennelmiin ja käsityöhön. Tunturien armottoman arktinen ja pelkistetyn arkinen ilmapiiri tuntuu autenttiselta, vaikka Pohjolan valkeiden lumikenttien kutsusta huolimatta lopputulos ei helposti puhuttele tai kosketa kuin tapahtumat tuntevia tai niiden perintönä eläneitä.

Kautta linjan autenttisen uskottavista näyttelijöistä ei löydy heikkoa lenkkiä, vaikka tarinan riistäjät onkin kärjistetty niin pahoiksi, että melkein naurattaa. Suomalainen Anni-Kristiina Juuso esittää vahvaa naishahmoa taitavasti jokaisella solullaan, ja meilläkin telkassa ahkerasti pyörineiden Beck -elokuvien kovaotteisena macho-kyttä Gunvald Larssonina tuttu Mikael Persbrandt väläyttää ilkeämpää puoltaan omaa etuaan muiden kustannuksella ajavana kauppiaana.

Yhteenveto
Saamelaisen kulttuuriperinnön tukahdutettu episodi avataan dramaattisessa ja näyttävässä, mutta yhteiskuntasidonnaisessa epookissa.