Elokuva
Kaikille kiva ja piskuisen hömppä vanhojen autojen restauroija June Havens (Cameron Diaz) palaa varaosareissultaan keski-lännestä, kun Wichitan lentoasemalla häneen kirjaimellisesti törmää vilkassilmäinen Roy Miller (Tom Cruise). Roy vaikuttaa kaikin puolin kliffalta matkakumppanilta, ja kun hassuja jutteleva könsikäs vielä istuu Junen kanssa samaan koneeseenkin, tyttönen alkaa aprikoimaan vessakäynnillään seuraavia mahdollisia siirtoja lähempäänkin tuttavuuteen. Mutta kun June palaa paikalleen, kone onkin täynnä kuolleita ja Roy puikoissa tekemässä rytisevää pakkolaskua keskelle peltoa. Junelle selviää, että herra itse asiassa onkin kaikkien mahdollisten agentuurien jahtaama, petturiksi leimattu operaattori, joka on aikeissa puhdistaa maineensa ja tarvitsee siihen nyt Junen apua. Alkaa globaali kaahaus, jonka aikana ei luoteja eikä lentomaileja säästellä.

James Mangoldilla on kateutta herättävä CV: kiukkuinen kyttäkorruptiokuvaus Copland (1997), messevä mielisairaalapätkä Vuosi nuoruudestani (Girl, interrupted, 1999), vainoharhainen Psyko-variaatio Identity (2003), napakypään osunut Johnny Cash-tribuutti Walk The Line (2005) sekä länkkärit paalupaikalle palauttanut 3:10 to Yuma (2007). Eihän Knight & Daykaan ulkoisesti huono ole, moniosaaja Phedon Papamichaelin kuvat kulkevat äänen nopeudella, lokaatiot vaihtuvat sekunneissa ja rytinää ja ruudinkatkua piisaa kalkkiviivoille saakka, mutta kun sen rytmi on aivan päin prinkkalaa. Leffa nykii ja yskii kuin tuberkuloosin kourissa, eikä koskaan pääse sille tasolle, mitä sen tekijäkaartilla olisi lipun lunastaneilla oikeus odottaa.

Syytettyjen penkille on helppoa istuttaa leffaesikoisensa rustannut käsikirjoittaja Patrick O`Neill, pikkurooleja erinäisissä leffoissa pykästänyt jokapaikanhöylä, jolle ei kynä passaa hanskaan alkuunkaan. Jokaista Mangoldin taiten rakentamaa toimintajaksoa seuraa tyhjä tilanne, jota täytetään puhkikuluneilla kliseillä ja silkalla höpönlöpöllä, jota hyvät näyttelijät joutuvat selvästi vaivaantuneina toistamaan monotonisesti. Hitchcockilaista väärä mies-reseptiä kierrättävä ja samaan aikaan Cruisen rahasampoja, Mission Impossible-leffoja hyötykäyttävä parituntinen vaahtosuinen ravi tuntuu lopulta tyystin yhdentekevältä, sillä yksikään keikan pelaajista ei kasva katsojalle ystäväksi.

Totuus onkin, että O`Neillin alkuperäistä käsistä on modifioinut yhteensä seitsemän eri henkilöä, mukaan lukien mm. terävä Scott Frank (Get Shorty - hyvä pätkä (Get Shorty, 1995), Mieletön juttu (Out of Sight, 1998), Tulkki (The Interpreter, 2005), The Lookout (2007), Laeta Kalogridis (Suljettu saari (Shutter Island, 2010)) ja Simon Kinberg (Mr. and Mrs. Smith (2005), Sherlock Holmes (2009), mutta jostain syystä ainoa kredut ansainnut on yhä sen originaalin premissin väkästänyt O`Neill.

Tom Cruise on treenatun kehonsa keralla hyvässä tikissä, ja väittävät, että mies on tehnyt kaikki stunttinsakin itse. Siihen on kyllä helppo uskoa, sillä kiihkeimmissä kohdissa päällekäyvät digitehosteet näkyvät niin selvästi, että helppoahan se on ollut valjaissa studion patjojen päällä lennellä taustana vihreä seinä. Cameron Diaz taas on selvästi pulassa kehittymättömän roolihahmonsa kanssa joutuen toistamaan samoja asioita ja loppua kohden ryhtymään aina vain motivoimattomimpiin tempauksiin. Aina hyvä kakkosketjun hyökkääjä Peter Sargaard jätetään hänetkin pelkäksi patsaaksi, mekanisesti latteuksia laukovana nemesiksenä. Viola Davis vilahtaa kuvissa FBI:n reiluna päällikkönä, latinokonnien ammattimies Jordi Molla inhana asekauppias Antoniona ja Paul Thomas Andersonin komeassa mosaiikissa There Will Be Blood (2008) Daniel Day-Lewisin rinnalla vakuuttanut, mutta sittemmin pallon kadottanut Paul Dano kaikkien himoitseman artefaktin rakentaneena amisviiksisenä nörttipellenä.

John Powellin score on tällä kertaa kevyttä kilkuttelua ja paikoin nokkelastikin väänneltyjä agenttiteemoja, jonka kaiuista on helppoa löytää paitsi miehen omia osumia (Face/Off (1997), Chicken Run (2000), United 93 (2006), Hancock (2008) sekä koko ylivertainen Bourne -trilogia)), myös lainoja Lalo Schifrinin legendaarisesta Mission Impossiblesta sekä monista muistakin agenttijännäreistä. Powellin heppoisen scoren lisäksi leffa on täytetty muista yhteyksistä tutuilla esiintyjillä ja biiseillä. Taustalla soivat mm. Scorpionsin Rock You Like a Hurricane, The Sonicsin Shot Down, Hall & Oatesin Private Eyes sekä Cruisen esittämän superagentti Millerin kännykän soittoäänenä kymmenesti kuultava mainio renkutus, The Kingsmenin Louie, Loieu. Teemabiisin Someday (Theme From Knight and Day) esittää The Black Eyed Peas.

Yhteenveto
Ajatteluelimille mahdollisimman vähän purtavaa tarjoileva popkorni voi pelittää keskenkasvuisille toimintafriikeille, mutta edes aavistuksen omaperäisyyttä ja/tai järkeä elokuviltaan vaativien kannattaa jättää tämä kattaus väliin.