Elokuva
Kun armoton tappaja Tom Chaney (Josh Brolin) ampuu 14-vuotiaan Mattie Rossin (Hailee Steinfeld) isän kuoliaaksi, tyttö, toisin kuin muut ikäisensä, ei suinkaan vaivu suruun, vaan päättää toimittaa murhamiehen oikeuden eteen. Chaneyn paha maine on kuitenki kiirinyt kauas, eikä kaupungista meinaa löytyä uskalikkoa lähteä tätä jäljiittämään. Ei ennen kuin Mattie tapaa Reuben J. Cogburnin (Jeff Bridges), rapajuopon ja äkkipikaisen sheriffin, jota myös Roosteriksi kutsutaan.

Olosuhteiden pakosta Cogburnin on lähdettävä itsepäisen Mattien perään ja mukaan matkaan lyöttäytyy myös Texas ranger LaBoeuf (Matt Damon), joka tahtoo toimittaa Chaneyn toisen osavaltion tuomioistuimeen vastaamaan muista rikoksista. Kolmikko aloittaa pitkän ja raskaan matkan läpi vaarallisen ja lainsuojattoman maan, jonka lakeuksilla ja laaksoissa kulkee pahempiakin petoja kuin Chaney, sellaisia kuin omaa roistojoukkoaan johtava Lucky Ned Pepper (Barry Pepper), jonka turviin myös Chaney haluaa.

Coenin veljesten, Ethanin ja Joelin, mestarillisen mehevä Kova kuin kivi on aatelinen western, joka yhdellä iskulla elvyttää koko lajityypin. Coeneiden saumaton yhteistyö näkyy parhaiten äärimmäisen tarkassa, henkilökeskeisessä ja rauhallisessa ohjauksessa, jossa vältetään fiksusti kaikki turhat lännen kliseet ja saadaan kokonaisuus silti tuntumaan perinteitä kunniottavalta. Veljesten käsikirjoitus Charles Portisin romaanin pohjalta on aivan eri planeetalta kuin siitä aiemmin tehty filmatisointi, Henry Hathawayn ohjaama True Grit vuodelta 1969, joka yleisesti muistetaan siitä, että valkokangasikoni John Wayne voitti roolistaan Cogburnina uransa ainoan Oscarin parhaasta miespääosasta. Wayne palasi Cogburnin rooliin vielä 1975 Stuart Millarin elokuvassa Rooster Cogburn & Lady, ja hahmoa tulkitsi myös Warren Oates Richard T. Heffronin tv-elokuvassa True Grit, joka seurasi yksisilmäisen jukurin myöhempiä edesottamuksia.

Hathawayn versiossa näkökulma oli pelkästään yksisilmäisen Cogburnin, mutta Coenit tuovat Portisin originaalin romaanin lihaksi ja antavat keskeisimmän tehtävän nuorelle Mattielle, jonka silmin ja kautta kaikki koetaan. Kova kuin kivi keinuu balladinomaisesti kuin satulassa kohti vääjäämättä eteen tulevaa lopullista välienselvittelyä, antaa ronskisti tilaa upeiden näyttelijöiden kasvattaa hahmojaan, mutta tarpeen niin vaatiessa, myös järkyttää karmaisevan väkivaltaisilla kohtauksilla. Villi länsi on ehkä kesyyntymässä kehittyvän teknologian myötä, mutta ihmiset ovat yhä ja aina verenhimoisia eläimiä, jotka puolustavat saalistaan, omaa tai varastettua, loppuun asti, keinoista piittaamatta. Suitsutusta kymmenen Oscarin ehdokkaana oleva elokuva ansaitsee ohjauksen, näyttelijöiden ja käsikirjoituksen lisäksi myös intensiivisestä kuvauksesta (Coeneiden ykköshanska Roger Deakins), realistisuudessaan maagisesta lavastuksesta (niin ikään veljesten vakivalinnat Jess Gonchor ja Nancy Haigh), sekä autenttisesta puvustuksesta (Mary Zophres).

Jeff Bridgesin roolityö on vähintään yhtä lailla valkokangasta dominoiva taidonnäyte kuin John Waynen vetäisy 42 vuotta aikaisemmin. Bridges hallitsee kuva-alaa pelkällä läsnäolollaan ja muhkean mehevä Rooster Cogburn onkin yksi nykyaikaisen elokuvan muistettavimpia ilmestyksiä. Hailee Steinfeldin Mattie on erinomaisen pirteä ilmestys ja täysipainoinen vastavoima Bridgesin estottomasti röyttyävälle Roosterille. Molemmat näyttelijät ovatkin Oscar-ehdokkaina rooleistaan. Moneen rooliin sopiva ja venyvä Matt Damon piirtää hyvän harkitun muotokuvan velvollisuudentuntoisesta Texas Rangerista, Josh Brolinin hahmotellessa inhan ja irvokkaan ilmestyksen tunteettomasta murhamies Tom Chaneysta. Yllättävimmän roolityön tekee Barry Pepper sukunimikaima Lucky Ned Pepperinä, eleiden, äänen ja jopa katseiden ollessa komea kunninaosoitus originaalissa roolin esittäneelle Robert Duvalille. J.K. Simmonsin miellyttävää ääntä kuullaan kuvan ulkopuolelta Mattien asianajajana.

Carter Burwellin score on yksi yhteen Coeneiden luoman tunnelman kanssa. Vanhoista kansansävelmistä ja virsistä alkunsa saanut musiikki soi tarpeen tullen lystikkään iloisesti, melankolisesti vaikertaen, mutta myös jännityksen tehokkaasti tiivistäen. Myyttisen matkan aikaan ja paikkaa jota ei enää ole aloittaa uskomattoman herkkä pääteema The Wicked Flee, joka elää taitavasti kuvan mukana ja puhkeaa täyteen loistoonsa ensimmäisen laajan kuvan auetessa kaupunkiin. Little Blackie muistuttaa pirtsakalla otteellaan perin yksinkertaista musiikkia, jota usein kuulee mm. mykkäelokuvien säestyksinä. Samaa teemaa, mutta tuhdimmalla orkesterilla ja suurempana sovituksena seurailee myös The Hanging Man. One Against Four on dramaattisen komea sankarsoitto, jossa kuuluu myös koko ajan ja kaikkialla seuraileva pääteema The Wicked Flee. Finaalin kaunis ja kaihoisa kaksikko A Quarter Century sekä The Grave päättävät matkan yhtä aikaa niin hymyyn kuin kyyneleisiinkin. Viimeisenä kuultava aikalaiskappale, Iris DeMentin sydämestään tulkitsema Leaning On The Everlasting Arms (True Grit Version) ja sen taustalla nähtävä staattinen kuva sulkee ympyrän.

Burwell olisi enemmän kuin ehdottomasti ansainnut työstään Oscar-ehdokkuuden, mutta harkitut lainat vanhoista kansansävelmistä ja kirkkolauluista estivät Akatemian mukaan Burwellin scoren mahdollisuuden osallistua kilpaan parhaan elokuvamusiikin pystistä. Saman kohtalonhan koki Clint Mansell uskomattoman intensiivisestä työstään Darren Aronofskyn loistavaan psykotrilleriin Black Swan, joka saa meillä ensi-iltansa parin viikon kuluttua. Black Swanin tapauksessahan kyse oli siitä, että Mansellin säveltämä musiikki käyttii Akatemian mielestä liikaa alkuperäistä Pjotr Tšaikovskin balettia Joutsenlampi.

Yhteenveto
Koskettava, jännittävä ja karmaiseva, mutta myös hillittömän hauska ja härski Kova kuin kivi uhkuu majesteetillisuutta tavalla, jonka vain Coenit osaavat.