Kurkistus DocPoint 2012 -ohjelmistoon
J. Pikkarainen, Ti, 24/01/2012 - 00:00

11. kertaa järjestettävä DocPoint – Helsingin dokumenttielokuvafestivaali kerää jälleen Suomen teattereihin valtavan määrän erilaisia dokumenttielokuvia katsottavaksi. Mukana on muun muassa modernin dokumenttielokuvan isänä pidetystä Robert J. Flahertystä kertova A Boatload of Wild Irishmen, suomalaisen Katja Gauriloffin Berliinin elokuvajuhlien Culinary Cinema -sarjaan valittu elintarviketölkkien valmistusta kuvaava Säilöttyjä unelmia ja festivaalille luennoimaan saapuvan israelilaisohjaaja Eyal Sivanin neljän elokuvan retrospektiivi.

24.–29.1. aikana Helsingin teattereissa nähdään yhteensä 134 eri dokumenttielokuvaa ympäri maailmaa. Festivaalivieraina kuullaan Sivanin lisäksi muun muassa Kumaré-elokuvan ohjannutta Vikram Gandhia ja Water Childrenin Aliona van der Horstia. Jo maanantaina alkaneiden lapsille ja nuorille suunnattujen DOKKINO-näytösten teemana on puolestaan tänä vuonna ”Joka ainut ainutlaatuinen”.

Lisätietoja festivaalista, vieraista ja ohjelmistosta voit saada festivaalin kotisivuilta täältä.

FilmiFIN pääsi festivaalitarjontaan käsiksi ennakkoon peräti kahdenkymmenen elokuvan voimin. Katso alta toimituksen suosittelemia tärppejä loppuviikon tarjonnasta.

A Boatload of Wild Irishmen (2011)
Nykyisen dokumenttielokuvan isä Robert J. Flaherty on mediassa ristiriitaisen vastaanoton saanut hahmo, jonka persoonaa tarkastelee Mac Dara Ó Curraidhínin dokumentti A Boatload of Wild Irishmen. Vuonna 1922 ilmestynyt Nanook of the North oli ensimmäinen kaupallisesti menestynyt dokumentti, vaikka miltei kaikki sen kohtaukset olivatkin lavastettuja. Curraidhínin dokumentti kysyykin dokumentissaan, laskeeko lavastus dokumentin arvoa yhtään sen enempää, ja piirtää siinä ohessa mielenkiintoisen kuvan Flahertystä.

Ohjaajalegendaa itseään, hänen läheisiään ja dokumentin kohteena olleiden jälkeläisiä kuultava dokumentti tuo genren peruskysymyksiin erinomaisia pointteja, jotka herättävät vastakaikua nykyisessä totuutta etsivässä maailmankuvassa.
-J. Pikkarainen

Algeria: Images of Fight (2009)
1950-luvulla käyty Algerian itsenäisyystaistelu ja sen mediassa esitetty ja esittämättä jätetty kuva kertoo kuvaavasti elokuvan todellisuutta muokkaavasta voimasta ohjaaja Jérôme Laffontin dokumentissa Algeria: Images of Fight. Ohjaaja patistaa sotaa algerialaisten kulmasta kuvanneen René Vautierin mukaan etsimään kadonneita filmikeloja itsenäisyyssodan ajoilta. Kaksikon reissu paljastaa karulla tavalla median manipulatiivisen vallan, sananvapauden merkittömyyden sodan aikana ja muutaman rohkean ihmisen sitkeästä yrityksestä nousta kaikkea tätä vastaan.
-J. Pikkarainen

All for the Good of the World and Nosovice (2010)
Eteläkorealainen autonvalmistaja Hyundai pistää tehtaan pystyyn tsekkiläiseen Nosovicen kylään. Kärsijöiksi joutuvat paikalliset asukkaat, jotka ovat uhkailujen saattelemina pakotettuja myymään autojätille peltonsa. Iso projekti hajottaa kyläyhteisön ja romuttaa yhteishengen, mutta onneksi kyläläisten hurtti huumorintaju säilyy. All for the Good of the World and Nosovice on ihailtavan absurdi ja kieli poskessa sorvattu tarina globalisaation mikrotason vaikutuksista. Kriittisenä dokumenttina se jää kuitenkin argumentaatioltaan valitettavan vajaaksi, sillä vastapoolista eli Hyundaista ja heidän näkemyksistään ei ilmeisesti edes yritetä saada mitään irti. Elokuvan karnevalistinen tunnelmointi on riemastuttavaa, mutta ohjaajalta jää kaipaamaan selkeää näkökulmaa tapahtumiin.
-P. Kärkkäinen

A Road to Mecca – The Journey of Muhammad Asad (2008)
Vuosina 1900–1992 elänyt muslimiajattelija Muhammed Asad, alkuperäisesti juutalaissyntyinen itävaltalainen Leopold Weiss, vaikutti monelta osin moderniin islamilaiseen maailmankuvaan. A Road to Mecca – The Journey of Muhammad Asad seuraa miehen jalanjälkiä nykypäivän maailmassa, jossa arvot ovat jälleen muuttuneet ja idealistisen ajattelijan sanoma on paikoin jäänyt heitteille. Tutkittavan kohteensa lailla dokumentti piirtää kiehtovan ja moniulotteisen kuvan modernista islamista, jonka lukuisat eriävät tulkinnat ja näiden kannattajat tuntuvat muodostavan suurimman esteen uskonnolle itselleen.
-J. Pikkarainen

Big Boys Gone Bananas!* (2011)
Ruotsalaisohjaaja Fredrik Gerttenin Dole-yhtiön banaaniviljelmien epäkohtia kritisoiva Bananas!*-dokumentti joutui jo ennen maailman ensi-iltaa uhan alle. Monikansallinen Dole lähetti Gerttenille ja kaikille dokumentin julkistamiseen osallistuville tahoille vain muutama päivä ennen ensi-iltaa saatteen, jossa jokainen mukana ollut joutuu oikeuteen, mikäli Dolen mukaan vääristyneihin tietoihin perustuva dokumentti näkee koskaan päivänvalon. Big Boys Gone Bananas!* dokumentoi koko hullunkurisen tapahtuman, jossa nelihenkinen dokumenttitiimi joutuu valtaisan mediahöykytyksen uhreiksi suojellessaan omaa sananvapautta.
Gertten vastaan Dole on nykyajan Daavid ja Goljat ja sananvapauden suuri riemunvoitto.
-J. Pikkarainen

Carte Blanche (2011)
Patologi Eric Baccard saapuu Keski-Afrikan tasavaltaan tutkimaan Jean-Pierre Bemban joukkojen tekemiä murhia. Samalla Haagissa aloitellaan Bemban oikeudenkäyntiä. Bemban joukkojen uhrit kertovat kameralle silmittömästä väkivallasta, raiskauksista ja kidutuksista. Tekojen kohteiksi joutuneiden naisten ja lasten tarinat ovat hirvittävää kuultavaa. Pahinta on nähdä vuosia tapahtumien jälkeenkin ihmisten silmissä edelleen pelkkää pelkoa, apeutta ja toivottomuutta. Syvästi humaanissa dokumentissa korostetaan Kansainvälisen rikostuomioistuimen tekemää työtä ja sen positiivisia vaikutuksia tavallisten, kauhistuttavia vääryyksiä kokeneiden ihmisten tulevaisuuteen. Samalla keskiöön nousevat ihmisten omat moraaliset valinnat, joiden tekemiseen jokaisella meistä on dokumentin mukaan aina mahdollisuus.
-P. Kärkkäinen

Catfish (2010)
Internet-ajan yksistä ikuisuuskysymyksistä on vahvasti sitoutunut luotettavuuteen. Oli kyse sitten tiedosta tai sosiaalisesta suhteesta, on kasvottoman median suhde luotettavuuteen paininut kimpassa käytön vaivattomuuden kanssa. Henry Joostin ja Ariel Schulmanin ohjaama Catfish tarkastelee aihetta nimenomaan sosiaalisen median kautta hyvin henkilökohtaisella panoksella. Arielin valokuvaajaveli Nev tutustuu virtuaalitodellisuudessa vain 8-vuotiaaseen Abbyyn nähdessään hänen ilmiömäisen maalauksen netissä. Pian ystävälistaan lisääntyvät Abbyn isä, äiti, veli ja niin ikään lahjakas isosisko Meg, joiden kanssa Nev muodostaa varsin läheisen etäsuhteen. Kaikki ei kuitenkaan vaikuta olevan aivan sitä, miltä ne näyttävät.

Osakseen jo kritiikkiä tapahtumien mahdollisesta valheellisuudesta saanut Catfish on tästä huolimatta, ja osin juurikin siitä syystä, mielenkiintoinen ja paikoin trillerimäisen piinaava tutkielma identiteetistä ja luottamuksesta. Kronologinen kerronta etenee lähestymistavasta johtuen kovin tasapaksusti orastavaa parisuhdetta seuraten, eikä dokumentin pointti itsessään toteudu kuin vasta aivan viimeisen kolmanneksen aikana. Tyylikeino on samalla dokumentin hyöty että haitta. Henkilökohtainen panos tuo lopulta oman latauksen kaikelle, mutta se tekee valitettavan tylsää seurattavaa koko muulle osuudelle.

Catfishin viimeiset minuutit herättävät tosin monia tärkeitä kysymyksiä, eikä ainoastaan verkon luotettavuudesta, vaan muun muassa siitä, kuinka meistä itse kukin luo identiteettiä ja ennen kaikkea kuinka luomistyö on muuttunut orastavan digiajan kynnyksellä.
-J. Pikkarainen

Cave of Forgotten Dreams (2010)
Vuonna 1994 tehty esihistoriallinen löytö eteläisessä Ranskassa sijaitsevasta Chauvetin luolasta on ollut valtaisa askel arkeologialle. Luolassa sijaitsee vanhin tunnettu seinämaalaus ja muita nykyihmisen olemassaolosta kertovia todisteita, jotka voidaan ajoittaa myöhäispaleoliittiselle kaudelle (n. 36500–12000 vuotta sitten), sekä nyt jo sukupuuttoon kuolleiden eläinten fossiileita. Yleisöltä suljettu luola on mahdoton kokea henkilökohtaisesti, mutta veteraaniohjaaja Werner Herzog sai kunnian päästä dokumentoimaan luolan sisältö kaikille nähtäväksi.

Cave of Forgotten Dreams on historiallinen sukellus ihmishistorian ja -kulttuurin alkulähteelle. Lumoava kuva tallentaa luolan kauniit maalaukset ja salamyhkäisen tunnelman mestarillisesti kameran välityksellä. Herzogin rauhallinen kertojaääni johdattelee kuvamateriaalia soljuvasti eteenpäin. Visuaalisuuden rinnalle ohjaaja rakentaa tutkijoiden kautta sisältöä, joka yltyy paikoin ohjaajalle tyypillisen absurdeihin ihmiskohtaamisiin. Dokumentin arvo ei jää kuitenkaan epäselväksi, sillä suurelle osalle planeettamme asukkaista Cave of Forgotten Dreams on ainoa mahdollisuus kokea Chauvetin luolan ihmeelliset salaisuudet.
-J. Pikkarainen

Empire of Dust (2011)
Belgialaisen Bram van Paesschenin ohjaama Empire Of Dust kartoittaa yhden kansainvälisen rakennusprojektin sudenkuoppia. Kiinalaisyritys on tullut Kongoon toteuttamaan isoa tieprojektia, mutta työntekoa haittaavat muun muassa kulttuurien väliset yhteentörmäykset, erilaiset aikakäsitykset ja standardit sekä aidon kommunikaation puutteesta syntyvä rasismi. Kiinalaistyönjohdon apuna toimiva paikallinen tulkki Eddy on paikoin hätää kärsimässä, ja saa käyttää kaikkia diplomaattisia taitojaan kulttuurikuoppien tasoitteluun. Kaoottisista olosuhteista syntyy kosolti absurdia komiikkaa. Esitetyt ongelmat ovat varmasti tyypillisiä useimmille kulttuurien rajat ylittäville projekteille, mutta kokonaisuutena dokumentti ei onnistu ponnistamaan yksityisestä yleiseen.
-P. Kärkkäinen

God Bless Ozzy Osbourne (2011)
Hevimetallin kummisetä ja televisiosta tuttu sössöttäjä Ozzy Osbourne on edelleen – jollain kumman ilveellä – elossa. Varmaan kaikki tunnetut päihdeaineet suurkuluttanut vokalisti on kuudenkympin paremmalla puolella, keikkailee yhä aktiivisesti ja on näillä näkymin jatkamassa lepakoiden puremista vielä tovin keskuudessamme. Tätä taustaa vasten nähdään Mike Fleissin ja Mike Piscitellin dokumentti God Bless Ozzy Osbourne, joka käy läpi legendaarisen muusikon uran nuoruudesta nykypäivään. Ozzyn omin sanoin ja hänen läheistensä kertoma historiikki on tapahtumarikas ja tarttuva sukellus mieheen show’n takana, jota ryyditetään sopivin väliajoin livetaltioinneilla.

Jos kuvallinen ja äänellinen anti ei ole välttämättömyys tai dokumentin jälkeen jää edelleen nälkä, kannattaa ehdottomasti tarkastaa puoli vuotta aiemmin julkaistu Ozzyn itsensä kirjoittama (Chris Ayresin avustamana) Minä, Ozzy -omaelämäkerta, joka kronikoi saman aikakauden huomattavasti syvemmin, hauskemmin ja anekdoottirikkaammin. Ilman kirjallista tukeakin God Bless Ozzy Osbourne on katsomisen arvoinen kokemus.
-J. Pikkarainen

Hell and Back Again (2010)
Viime aikoina äärimmäisen suosittuina olleet sotadokumentit saavat rinnallensa sotakuvaaja Danfung Dennisin Hell and Back Againin. Merijalkaväen mukaan Afganistanin sotaan lähtenyt Dennis taltioi ryhmän puolivuotisen reissun ja tämän välittömän kotiinpaluun sodassa loukkaantuneen Nathan Harrisin kautta. Siinä missä muut dokumentit ovat pysytelleet pääsääntöisesti sotatantereella, kuvaa Dennis nimenomaan sotilaiden psyykkistä sotaa kotimaahan palattuaan. Jalkaan haavoittunut Harris nähdään hermoraunioisena ja pelottavana, suoraan sanoen mielenvikaisena ilmestyksenä, joka hyväilee jatkuvasti käsiasettaan ja tahtoo ainoastaan palata takaisin tositoimiin. Uhrin asemaan joutuva vaimo joutuu tyytymään kokonaan toisessa maailmassa elävään kylmään kuoreen.

Hell and Back Again jättää potentiaalista huolimatta kokonaisuudessaan kylmäksi. Syy on Harrisissa. Sodan vaikutuksesta miehen mielenterveyteen ei ole epäilystä, mutta dokumentin aikana käy perin selväksi, ettei tappamista jo ennen sotaa ihannoinut Harris ollut alkujaankaan aivan ideaali yksilö. Tämän vuoksi dokumentti menettääkin sen tärkeimmän inhimillisen tekijän, joka näkyy muun muassa erinomaisessa tanskalaistuotanto Armadillon käsin kosketeltavassa ahdistavuudessa.
-J. Pikkarainen

Hypermarket Nation (2011)
Paula Korvan lyhytdokumentti Hypermarket Nation on sydämellinen ja paikoin huvittavakin katsaus pienyrittäjien arkeen nykyaikaisten hypermarkettien naapurissa. Veljesten Ingvar ja Stig Palménin pyörittämän kaupan arkea seuraava dokumentti kuvaa tuttavallisen kaksikon turinointia ja yrittäjyyttä selkeänä altavastaajana alati nykyaikaistuvan maailman ikeessä. Ajankohtaisuudesta huolimatta Hypermarket Nation jää sisällöltään valitettavan vaisuksi, sillä lyhyen kestonsa vuoksi dokumentti ei pureudu aiheeseen kuin lämpöisenä arkikuvauksena. Todellinen ydin jää sanomatta, eikä veljesten vitsailu onnistu tuomaan mitään konkreettista muutoin erinomaiseen aihevalintaan.
-J. Pikkarainen

If a Tree Falls: A Story of the Earth Liberation Front (2011)
Kurkistus ääriradikaalin ympäristöaktivistiryhmittymä Earth Liberation Frontin kulisseihin on monella tapaa unohtumaton kokemus. FBI luokittelee ryhmän valtionsa ”pahimmaksi sisäiseksi terroristiuhaksi”, vaikka kahdenkymmenen toimivuotensa aikana ELF on aiheuttanut ainoastaan aineellista tuhoa luontoa tuhoaville yrityksillä. Toki ryhmän aiheuttamat menetykset ovat rahallisesti valtavat ja vailla oikeutusta, mutta touhun monia vuosia sitten taakse jättäneitä aktivisteja odottaa dokumentissa pahimmillaan elinkautinen tuomio vain ja ainoastaan sanan ”terrorismi” takia. ELF:in tapauksessa kyse on vieläkin häilyvämmästä ekoterrorismi-käsitteestä.

Vaikka dokumentti kallistuukin aavistuksen ELF-myönteiseksi katsaukseksi, on kokonaiskuva ihailtavan harmaa. Puheenvuoron saavat tuomiota odottavat aktivistit, viranomaiset kuin aikoinaan ryhmän iskujen uhreiksi joutuneet yhtiöt. Raa’an rehellinen tilitys on haltioittavaa ja tunteikasta kuunneltavaa. Taustalla huokuu syvä katkeruus toimimatonta demokratiaa kohtaan sekä katumus menneitä ääritekoja ja pelko tulevaisuutta kohtaan. Dokumentti todistaa monin tavoin itse itseään ruokkivan kierteen kahden toisiaan vastustavan ryhmän välillä, jossa lopputulos on miltei vääjäämättä jotain negatiivista. Oli ekoterrorismista lopulta itse mitä mieltä tahansa, ei siitäkään voi keskustella saati sitä toteuttaa ilman harmaan sävyjä.
-J. Pikkarainen

Inni (2011)
Inni on islantilaisyhtye Sigur Rósin Lontoon Alexandra Palacessa kuvattu tunnelmallinen livekonsertti vuodelta 2008. Siinä missä ylistetty dokumentti Heima (2007) tarkasteli yhtyeen islantilaisia juuria laajoin panoraamoin ja tuokiokuvin, keskittyy Inni hypnoottisen ja hyvin intiimin livekokemuksen välittämiseen. Ohjaaja Vincent Morisset yhdistää mustavalkoista kuvaa ja ääntä inspiroivasti, kiinnostavia kontrasteja luoden. Rakeinen ja huokoinen kuvapinta päästää katsojan ja yhtyeen hyvin lähelle toisiaan. Sigur Rósin ajaton musiikki sekä elokuvan karu ja pelkistetty estetiikka sopivat hienosti yhteen. Inni on liikuttavan kaunis livetaltiointi, joka imaisee katsojan maailmaansa. Venetsian elokuvafestivaalilla maailmanensi-iltansa saanut Inni on julkaistu myös DVD:nä samannimisen livelevyn kyljessä.
-P. Kärkkäinen

Kumaré (2011)
Yksi festivaalin ehdottomia löytöjä on Vikram Gandhin ohjaama Kumaré. Yksinkertaisen ja pintapuolisesti huvittavan premissin alta paljastuu monisävytteinen ja ajatuksia herättävä tutkielma uskomuksista ja ennen kaikkea moraalista. Uskonnollisesta perheestä lähtöisin oleva Gandhi ryhtyy nuoruusvuosina kummastelemaan ihmisten uskomuksia ja päättää kokeeksi tekaista itselleen valeidentiteetin guruna ja dokumentoida kokemus todisteeksi. Lopputulos on yllättävä, paikoin makoisan hersyvä, usein kovin tunteikas ja jatkuvasti moraalisesti hyvin arveluttava.

Dokumentti herättää monia kysymyksiä, joista eittämättä suurin on tuttu hokema tarkoituksen pyhittävästä vaikutuksesta keinoihin. Kumarén ydinkysymys uskomuksen voimasta ja manipulatiivisesta vaikutuksesta olisi liki mahdoton toteuttaa ilman huijausta, mutta Gandhin oma moraalinen paini tämän aiheen äärellä nousee dokumentin edetessä yhä suurempaan asemaan. Vaikka Gandhin tarkoitusperät ovat selkeästi puhtaat, ne tuottavat lähes ainoastaan positiivista tulosta ja on täysin läpinäkyvää, on lopullinen paljastushetki kaikkea muuta kuin kiistaton. Tässä mielessä dokumentin olisi suonut jatkuvan vielä hivenen pidempään pelkästään tätä polemiikkia käsitellen.

Lukuisista mahdollisuuksista huolimatta dokumentti ei lähde pilkkaamaan valeguruun hurahtaneita seuraajia, vaikka ohjaaja vie oppinsa paikoin äärimmilleen dokumentin nimissä. Katsojalle täysin reikäpäisinä näyttävät joogaliikkeet ja perättömät mantrat aiheuttavat toki hörähdyksiä, mutta kokijoille rituaaleista muodostuu yllättävän syvä ja henkinen kokemus, jolla on yllättävät seuraamukset. Kumaré onnistuu lopulta vastaamaan esimerkillisen hyvin siihen perustavanlaatuiseen kysymykseen, minkä vuoksi ihmiset oikein uskovat.
-J. Pikkarainen

Marathon Boy (2010)
Gemma Atwalin ohjaama Marathon Boy on niin huikea tositarina, että sitä olisi mahdoton keksiä tyhjästä. Se seuraa viiden vuoden ajan pientä intialaista Budhia-poikaa, jonka paikallinen orpokodin johtaja ja judovalmentaja Biranchi Das pelastaa slummista. Mies huomaa pojan olevan lahjakas juoksija ja hän alkaa valmentaa tätä tinkimättömästi ja säälimättömästi, tavoitteenaan tehdä Budhiasta jonain päivänä olympiavoittaja. Niinpä Budhiasta tulee lapsi, joka juoksee kuudennen puolimaratoninsa kolmevuotiaana ja 48. täysmaratoninsa 4-vuotiaana.

Aikuisen kunnianhimo on ennenkin tuhonnut lahjakkaita lapsia, mutta Marathon Boyssa asiaa tarkastellaan hengästyttävän monesta näkökulmasta. Biranchi Das esitellään katsojille pyyteettömänä hyväntekijänä, jonka valmennusmetodit kuitenkin paljastuvat pian epäinhimillisiksi. Kun Budhian maine kiirii ja hänestä tulee ilmiö, tulevat väliin maine, kunnia, politiikka ja raha. Lastensuojeluviranomaiset yrittävät suitsia suurinta hybristä lapsen ympärillä, mutta aikuisten vastuu slummilapsesta ottaa omituisia muotoja. Ihmelapsi Budhialle itselleen jää lähinnä heittopussin rooli. Meidän näkökulmastamme lapsen oikeuksien kunnioittaminen on itsestäänselvyys, mutta dokumentti esittelee kiinnostavasti myös muita tapoja suhtautua poikkeukselliseen lahjakkuuteen. Rajat hyvän- ja pahantekijöiden välillä eivät dokumentissa ole todellakaan yksiselitteiset. Hienosti koossa pysyvä elokuva säilyy jännittävänä alusta loppuun ja on samalla kiehtova kurkistus intialaiseen yhteiskuntaan ja sen kunniakäsityksiin.
-P. Kärkkäinen

Säilöttyjä unelmia (2012)



Katja Gauriloffin
kotimaisessa uutuusdokumentissa seurataan purkkiraviolin kymmenien tuhansien kilometrien mittaista matkaa maailmalta suomalaisen supermarketin hyllyyn. Säilykkeen tuotantoketju esitellään tuotannossa työskentelevien ihmisten kautta: työntekijät muun muassa brasilialaisella kaivoksella, tanskalaisella sikatilalla, puolalaisella teurastamolla ja ukrainalaisella maatilalla kertovat kameralle elämistään, arvoistaan ja unelmistaan. Elokuva puhuu työn ja ruoan arvostamisesta, mutta ei perinteisen osoittelevalla, eettisen ruoantuotannon tärkeydestä yksisilmäisesti paasaavalla tavalla. Gauriloff muistuttaa meitä niistä uhrauksista, joita tavalliset duunarit ympäri maailmaa tekevät, jotta suomalainen saisi pöytäänsä törkyhalpaa ruokaa. Toteutus on kerrassaan mestarillinen: mitään alleviivaamatta Gauriloff näyttää säilykepurkin tuotantoprosessin, ja katsoja saa tehdä näkemästään omat päätelmänsä. Mietteliäs, jopa runollinen toteutus antaa katsojalle aikaa sulatella asioita. Kansainvälisesti korkealle tasolle dokumentin nostaa myös Heikki Färmin ja Tuomo Hutrin ensiluokkainen kuvaus, jonka sävyt ja rajaukset ovat viimeisen päälle harkittuja.
-P. Kärkkäinen

Taistelu Turusta (2011)
Suomen kulttuurikaupungiksi nostettu Turku on ollut jo vuosikymmenten ajan taistelutanner uuden ja vanhan välillä. Ammattidokumentaristi Jouko Aaltosen Taistelu Turusta on esimerkillisen vavisuttava katsaus häpeilemättömään valtapeliin, jonka kaiut eivät ole vieläkään kadonneet Suomen poliittiselta näyttämöltä. Vaikka dokumentti keskittyykin pääsääntöisesti Turun arkkitehtuuriseen ilmeeseen ja siitä käytävään taisteluun, on rivien välistä luettavissa tyly tilitys korruptoituneesta johtoportaasta, joka yltää aina hallitukseen saakka.

Kahdella aikajanalla etenevä dokumentti rullaa sujuvasti eteenpäin haastatellen niin päättäjiä, toteuttajia kuin vastustajia kaupungin menneistä vääryyksistä ja tulevaisuuden toiveista. Aaltosen ohjakset ovat taidokkaasti hallussa, eikä dokumentin visuaalisesta ilmeestä löydy moitittavaa. Kaupungin ensimmäiset mielenosoitukset 1970-luvulla peilautuvat nykynuorten talonvaltauksiin autonomisen kulttuurikeskuksen toivossa. Paikoin ilon merkeissä ja turhan usein päätä pudistellen seurattava historiikki on silmät avaava kokemus, jonka herättämät tunteet eivät välttämättä aja barrikadeille saakka, mutta saa ainakin ajattelemaan ”puhtoista” lintukotoamme pintaa syvemmältä.
-J. Pikkarainen

The Somnambulists (2011)
Siitä huolimatta, että Richard Jobsonin The Somnambulists on kokonaan näytelty – kuolleiden kun on vaikea puhua – onnistuu sotaa kritisoiva dokumentti pureutumaan katsojan tunteisiin. Mustaa taustaa vasten kuvatut kohtaukset on osoitettu suoraan katsojalle. Tajunnanvirtana purkautuva lataus huokuu tunteita, kun Irakin sodan uhrit kertovat kokemastaan kameralle. Liki lyyrisiin mittoihin yltävät monologit syöpyvät väistämättä mieleen. Yksinkertaisilla tehokeinoilla ja haikeilla mustavalkokuvilla sotilaiden läheisistä tukee kerrontaa erinomaisesti. Syntyvän tunnekuohun ohella dokumentti ei tosin tarjoa juuri muuta.
-J. Pikkarainen

The Specialist, Portrait of a Modern Criminal (1999)
Adolf Eichmannin vuonna 1961 Jerusalemissa käydyn oikeudenkäynnin kuvanauhoista koostettu kaksituntinen dokumentti kertaa nykykatsojalle oikeudenkäynnin avainhetket. Yksinomaan alkuperäisiä oikeussalitallenteita hyödyntävä elokuva luo Eichmannista eräänlaista rajoittunutta muotokuvaa, jossa yritetään päästä käsiksi pahuuden syihin ja ytimeen. Ristiriitaisia tunteita jo valmiiksi herättävään arkistomateriaaliin on lisätty holokaustin kauhuja dramatisoiva voimakas äänitehosteraita, jonka uhkaavat paisuttelut eivät, yllättävää kyllä, tunnu liialliselta katsojan manipuloinnilta. Väsyneeltä, välinpitämättömältä ja ylimieliseltä lähikuvissa vaikuttava Eichmann kertoo oikeussalissa toisen maailmansodan tapahtumista yhteistyöhaluisesti ja selkeästi ja luo itsestään kuvaa eräänlaisena olosuhteiden uhrina, byrokraattina, joka teki vain työtään ja noudatti ylempiensä käskyjä. Uskoipa Eichmannin puolustusta tai ei, dokumentti tarjoaa myös jollain tasolla mahdollisuuden ymmärtää, miksi ihminen ei välttämättä aina kyseenalaista käsittämättömimpiäkään raakuuksia. Hannah Arendtin kirjaan Eichmann Jerusalemissa: raportti pahan arkipäiväisyydestä perustuva dokumentti vihjaa, että tahdoton perässä hiihto voi toisinaan johtaa kaikkein suurimpiin julmuuksiin.
-P. Kärkkäinen

Waiting for Abu Zayd (2010)
Asiaan perehtymättömille Mohammad Ali Atassin dokumentti Nasr Hamed Abu Zaydista jää etäiseksi ja irtonaiseksi kokoelmaksi ilmeisen sivistyneen ja rohkean tutkijan haastatteluista, luennoista ja televisioesiintymisistä. Amatöörimäisesti koostettu Waiting for Aby Zayd luo kuvan yhtaikaisesti kiivaasta ja mukavasta (islamilaisen) teologian uudistajasta, joka haastaa kuulijansa ajattelemaan omilla aivoillaan, mutta maksaa sanoistaan kovan hinnan. Dokumentti vaatii eittämättä allensa tietämystä aihepiiristä, eivätkä katkonaiset pätkät Abu Zaydista onnistu luomaan minkäänlaista kosketuspintaa Islamin kulttuurista ja uskonnosta tuntemattomalle katsojalle. Henkilökuvaa suurempaan asemaan näin länsimaalaisen silmin nouseekin kuva kiistanalaisesta uskonnosta, joka tuntuu jakavan islamilaisen kulttuurin miltei pahemmin kuin mikään rotu-, sukupuoli- tai ikäerottelu koskaan pystyisi.
-J. Pikkarainen

Kuvagalleria: 

Lisää uusi kommentti



Copyright © FilmiFIN 2004 - 2016