Maistiaisia Rakkautta & Anarkiaa 2011 -ohjelmistosta
J. Pikkarainen, Su, 11/09/2011 - 00:00

Jo 24. kertaa järjestettävä Helsingin Rakkautta & Anarkiaa -filmifestivaali tuo jälleen valon pimentyviin syysiltoihin. Pääkaupunkiseudulle keskittynyt elokuvafestivaali tarjoaa 15. - 25. välisenä aikana laajan kirjon niin odotettuja teatteriuutuuksia kuin tuntemattomien indie-ohjaajien mielenkiintoisia tuotoksia. Yhteensä katsottavaa löytyy lähes 150 elokuvan verran. Valikoima kattaa tuttuun tapaan laajan siivun maailman eri kulttuureja hyisestä Suomesta aina Etelä-Amerikan eksotiikkaan saakka. Kotomaamme on tänä vuonna edustettuna aiempaa monipuolisemmin ensimmäistä kertaa järjestetyssä Kotimaisen elokuvan viikolla 16. - 22.9.2011.

Elokuvien lisäksi tapahtumaan osallistuvilla on mahdollisuus tavata henkilöt töiden takaa. Aivan kuten aiempinakin vuosina Rakkautta & Anarkiaa -festivaali on saanut vieraiksensa liudan elokuvantekijöitä puhumaan näytillä olevista teoksistaan. Noin parinkymmenen henkilön joukosta löytyy muun muassa Sade kuuluu meille -elokuvan arvostettu ohjaaja Icíar Bollaín ja maineikas käsikirjoittaja Paul Laverty, palkittu serbialaisohjaaja Dejan Zečević (The Enemy), dokumentoijat Cyril Tuschi (Khodorkovsky) ja Risteard Ó Domhnaill (The Pipe) sekä Variety-lehden Itä-Euroopan osaston vastaava Nick Holdsworth.

Lisätietoa Rakkautta & Anarkiaa -festivaalista saat heidän kotisivuiltaan www.hiff.fi sekä tiedottaja Henna Raatikaiselta.

FilmiFIN pääsi tutustumaan tulevaan elokuvatarjontaan yhdeksän elokuvan voimin.

13 Assassins (2010, Takashi Miike)
Vimmatulla tahdilla elokuvia työstävän Takashi Miiken samuraieepos ottaa mallia Akira Kurosawan klassikoista. Sadistista feodaalilordia vastaan nousevan kapinallisryhmän koettelemuksia seuraava 13 Assassins on kaunis periodikuvaus, jossa rauhallinen kerronta tiivistyy lopulta miikemäiseen väkivaltaspektaakkeliin.

Iän karttuessa myös ohjaajan tyyli on muuttunut aiempaa maltillisemmaksi, eikä 13 Assassins muistuta lainkaan miehen alkupäätuotannon räjähtäviä tykityksiä. Seesteiset kamera-ajot ja rauhallinen pohjustus tuovat kerrontaan jykevyyttä, mutta yksiulotteisiksi jäävät hahmot sekä ohut juoni eivät jaksa kannatella koko kestoa.

Arirang (2011, Kim Ki-duk)
Vuonna 2008 julkaistun Dreamin jälkeen julkisuudesta kadonnut kulttiohjaaja Kim Ki-duk palaa valkokankaalle vahvan henkilökohtaisella yhden miehen dokumentilla. Korealaisesta kansanlaulusta Arirang nimensä ottava dokumentti kuvaa yksinäisen miehen, Ki-dukin itsensä, pään sisäistä maailmaa, jossa syytökset, traumat, pelot ja halut käyvät keskenään jatkuvaa sotaa.

Persoonallisessa poikkileikkauksessa ohjaaja käy raastavia keskusteluja itsensä kanssa, tukahduttaa surunsa viinan ja laulujen parissa sekä kuvaa erakoitunutta elämäänsä arjen askareissa. Dokumentin henkilökohtaisuus korostuu pelkistetyssä kuvaustavassa, jossa kamera on vain pistetty päälle todistamaan tapahtunutta. Syntynyt tajunnanvirta on jälkeenpäin leikattu koherentimpaan muotoon.

Itsetutkiskelun lomassa ohjaaja paljastaa omia mietteitä elokuvistaan ja varsinkin elämästään. Puhdistava kokemus on ennen kaikkea suunnattu ohjaajalle itselleen, mutta toisaalta se on myös riipaiseva kurkistus henkilökohtaisesta tragediasta selviämiseen itse kullekin.

Conan O'Brien Can't Stop (2011, Rodman Flender)
Menetettyään The Tonight Show -juontajan pestinsä Suomessakin vieraillut Conan O'Brien käynnisti kahden kuukauden mittaisen kiertueen The Legally Prohibited from Being Funny on Television Tour, jossa porkkanapää hauskuutti amerikkalaista kansaa varietee-esityksillään. Pitkin valtiota matkannut kiertue taltioitiin kameralle, jonka Rodman Flender koosti lopulta Conan O'Brien Can't Stop -nimiseksi dokumentiksi.

Varsinaisten esitysten sijaan kulissin taakse keskittyvä dokumentti kuvaa omien sanojensa mukaan selkään puukotetuksi joutuneen Conan O'Brienin tarvetta tyydyttää esiintymishalunsa. Kiertueen ideariihestä alkava ja viimeiseen show'hun päättyvä Conan O'Brien Can't Stop antaa ristiriitaisen ja taatusti televisiosta poikkeavan kuvan miehestä, joka tahtoo esiintyä oman terveytensäkin uhalla. Lavalla kaikkia hauskuuttava koomikko muuttuu kulissien takana kumppaneitaan sanan säilällä ruoskivaksi ja paikoin fyysisesti päällekäyväksi diktaattoriksi, joka puolustaa tekojaan keinonaan purkaa sisäistä vihaansa.

Kaiken vihan takaa paljastuu kuitenkin murtunut yksilö, joka pyrkii vain tekemään sitä, mistä itse nauttii ja mikä osin häneltä kiellettiin. Dokumentti on raskaimmillaan ohjaajan harvoin esittämillä kysymyksillä suoraan O'Brienille, jonka vaivaantunut hiljaiselo paljastaa enemmän koomikon mielenmaailmasta kuin koko kulisseissa kuvattu materiaali yhteensä.

The Greatest Movie Ever Sold (2011, Morgan Spurlock)
Morgan Spurlock (Super Size Me, 30 Days) jatkaa mielenkiintoisten dokumenttien parissa mitä eriskummallisin keinoin. The Greatest Movie Ever Sold, tai kokonimeltään Pom Wonderful Presents the Greatest Movie Ever Sold, tarkastelee alati laajenevaa tuotesijoittelua elokuvateollisuudessa rahoittamalla teoksensa pelkästään tuotesijoittelun avulla.

Eriskummallinen tapa paljastaa raa'an totuuden tuotesijoittelun taustalla, vaikka tyytyykin ennemmin spurlockmaiseen ilotteluun kunnon tutkivan journalismin sijaan. Läpinäkyvän kerrontansa vuoksi ohjaaja näyttää, miten elokuvien sponsorit pystyvät tarvittaessa puuttumaan koko elokuvan tuotantoon tai pahimmillaan jopa määräämään kuinka jokin kohtaus tulisi esittää. Sponsoritapaamisten lisäksi Spurlockin mikin eteen on saatu niin ohjaajia, tavan kansalaisia kuin asiantuntijoitakin kertomaan mietteensä tuotesijoittelusta.

Sujuvasta annista huolimatta dokumenttiin olisi kaivannut kunnollista särmää, minkä puute voi olla tosin rivien välistä luettaessa puhtaasti teosta sponsoroineiden tahojen syytä. Dokumentin esittämät kymmensivuiset sopimusnivaskat, sponsoreiden valta puuttua tuotantoon sekä pelkkä mahdollisuus tehdä elokuva täysin tuotesijoittelun avulla luovat pohjan pelottavalle tulevaisuudenvisiolle, jossa elokuvantekijöiden taiteellisella vapaudella ei ole enää minkäänlaista painoarvoa teollisuudessa.

A Letter to Elia (2010, Martin Scorsese)
Martin Scorsesen A Letter to Elia kertoo yhdestä hänen uraansa vaikuttaneesta ohjaajasta Elia Kazanista (Alaston satama, Eedenistä itään, Viettelyksen vaunu). Kreikkalaisohjaajan immigraatiotaustasta alkava dokumentti käy nopeasti läpi ohjaajan uran alusta loppuun, mutta elämäkerran sijaan A Letter to Elia keskittyy tarkastelemaan Kazanin töitä Scorsesen tulkintojen kautta.

Kazanin henkilökohtaiset elokuvat peilataan Scorsesen oman nuoruuden kautta. Ohjaaja kertoo vilpittömästi elokuvien synnyttämistä tunteista ja näiden vaikutuksesta paitsi hänen silloiseen elämäänsä myös myöhempään tuotantoonsa. Kauniin arkistomateriaalin tahtiin soljuva puhe tuntuu kertovan enemmän itse Scorsesesta kuin varsinaisena kohteena olevasta Kazanista, mutta henkilökohtaisen avautumisen taakse kätkeytyy myös laajempi ulottuvuus: elokuvataide varsinaisessa merkityksessään on tekijänsä katarsis. Aidoimmillaan elokuvat ovat pala tekijänsä sielua, johon katsojat pystyvät samaistumaan ulkoisista tekijöistä välittämättä.

Page One: A Year Inside New York Times (2011, Andrew Rossi)
Sanomalehtimarkkinoiden hiipuessa digitaalisen median paineen alla yksi arvostetuimmista yhdysvaltalaisista paperijättiläisistä avaa ovensa dokumentintekijä Andrew Rossille. Vuoden aikana kuvattu Page One: A Year Inside New York Times tarkastelee nimenomaan perinteisen journalismin ja uuden digitaalisen median luomaa vastakkainasettelua, eikä niinkään sivua lehtiartikkelin syntyä saati uutistoimintaa muutamia yksittäiskohtauksia enempää. Parrasvaloihin nouseekin New York Timesin konkari David Carr, joka toimittajan viran ohella käy iskemässä digiharrastajille luun kurkkuun yhteisissä paneelikeskusteluissa ja tilaisuuksissa.

Räväkän mielenkiintoisesta persoonastaan huolimatta Carr nostetaan dokumentissa liian suureen asemaan, eikä muuhun uutistoimintaan juuri kiinnitetä huomiota. Vaikka miehen lomassa dokumentoidaankin monta mielenkiintoista faktaa ja käydään läpi ennen kaikkea sitä kaikkein perinteisintä toimittajantyötä, olisi kameran suonut tallentavan hieman enemmän myös uutistoimiston arkea kuten dokumentin nimi viittaa.

Page One: A Year Inside New York Times paljastaa tosin kylmäävällä tavalla sen, ettei perinteinen media ole katoamassa mihinkään saati että se olisi korvattavissa puhtaasti harrastelijapohjaisella verkkouutisoinnilla. Digitaalisuus tulee kuitenkin muuttamaan vuosisatoja sitten syntyneen paperimedian juurtuneita käytäntöjä ja malleja, mutta mihin suuntaan, siihen dokumentti ei osaa ottaa kantaa.

The Pipe (2010, Risteard Ó Domhnaill)
Irlantilaisen kalastajakylän ja Shell-korporaation välinen kiista kääntyy klassiseksi tarinaksi pienten ihmisten taistelusta suurta yhtiötä vastaan Risteard Ó Domhnaillin dokumentissa The Pipe. Löydettyään suuren kaasuvarannon mereltä, Shell aikoo kuljettaa tärkeän resurssin sisämaahan jalostettavaksi kaasuputkia pitkin. Ongelma? Reitti kulkee suoraan Rossportin kylän läpi.

Neljä vuotta työstössä ollut The Pipe kuvaa paikan päällä, kuinka valtiolliset lait on kumottavissa tarpeeksi ison rahatukun voimin. Rossportin kyläyhteisö joutuu katsomaan sivusta, kuinka heidän elinkeinonsa viedään suurempien oikeudella. Dokumentti on Shellin edustajien kieltäydyttyä haastatteluista yksipuolinen kuvaus törkeistä rikkomuksista ja ennen kaikkea rahan valtavasta merkityksestä nyky-yhteiskunnassamme, mutta samalla lohduttava todiste tavallisten ihmisten voimasta kaikkea sitä vastaan.

Kauniiden maisemakuvausten ohella Domhnaill tarkastelee kyläläisten arkea sekä heidän peräänantamattomuuttaan omien kontujensa suojelemiseksi. Dokumentti taltioi väkivaltaiseksi käyvät mielenosoitukset, sakkojen ja pidätysten uhallakin suoritetut estämisyritykset, syömälakot ja yritykset viedä valitukset suurempaan oikeuteen paikoin sellaisella antaumuksella, ettei katsoja pysty kuin hurraamaan osana sorrettuja.

Submarine (2010, Richard Ayoade)
Richard Ayoaden ensimmäinen kokopitkä Submarine on herkullisen hauska kasvukertomus nuoresta Oliver Tatesta, jonka roolissa nähdään mainio Craig Roberts. Samaan aikaan kun Tate kokee ensirakkautensa koulussa, hänen vanhempansa ajautuvat yhä syvemmälle kriisiin avioliitossaan.

Submarinen nautinto syntyy Ayoaden tavassa käsitellä vakaviakin aiheita kevyen humoristisella otteella ajautumatta kuitenkaan täydelliseksi farssiksi. Reikäpäisistä hahmoista ja paikoin absurdisesta dialogistaan huolimatta käsikirjoitus tasapainoilee uskottavuuden hiuksenhienolla rajalla, mitä edesauttaa osaavat ja sympaattiset näyttelijät. Ohjaaja hyödyntää kerronnassa nerokkaalla tavalla Taten kautta siivilöityä maailmankuvaa, jossa kaikkea tarkastellaan pikkuviisaan rehvastelijan kautta. Tyylikeino paitsi piristää tuhanteen kertaan nähtyä dramaturgiaa myös tarjoaa lukemattomia hersyviä hetkiä elokuvan parissa.

The Trip (2010, Michael Winterbottom)
Samannimisestä ja suurimmaksi osaksi improvisoidusta televisiosarjasta lähtöisin oleva The Trip pistää kaverukset Steve Cooganin ja Rob Brydonin kiertämään yhdessä maansa keittiöitä The Observer -lehteä varten. Perinteistä roadtrip-kerrontaa piristää elokuvan aitous, mistä on kiittäminen pääpelureiden tosielämän ystävyyttä ja heidän ikuisesti jatkuvaa tarvetta ylittää toisensa.

Puoleentoista tuntiin typistetty spektaakkeli on kahden koomikon juhlaa, jossa ystävien keskinäinen naljailu alkaa jo muistuttaa vanhaa pariskuntaa. Ohjaaja Michael Winterbottom yhdistää kerrontaan sopivasti fiktiota, mutta antaa ohjakset pitkälti näyttelijöiden käsiin. Karrikoituja versioita itsestään esittävät Coogan ja Brydon kärjistävät omia paheitaan katsojien iloksi, mutta yltyvät paikoin liiankin toistaviksi omissa fiktiivisissä rooleissaan. Vaikka kaksikon imitaatioista synnytetään eräät elokuvan parhaimmista kohtauksista, jatkuva Michael Caine -nasaaliääni alkaa loppua kohden väsyttämään.

The Trip tarjoaa kuitenkin koomikon ystäville riemastuttavan hetken vapaata sanailua, joka tuntuu käsikirjoitetun sijaan hetken mielijohteesta syntyneeltä.

Kuvagalleria: 

Lisää uusi kommentti



Copyright © FilmiFIN 2004 - 2016