Elokuva
Mikä on pahinta, mitä voisit kuvitella tapahtuvan vieraillessasi Uuden-Seelannin idyllisillä laitumilla? Niillä, joissa vehreys jatkuu silmäkantamattomiin ja ainoat valkeat läikät koko alueella ovat sen neljäkymmentä miljoonaa lammasta, siis lähes kymmenkertainen määrä valtion asukaslukuun nähden. Aivan oikein. Mikäpä olisikaan pahempaa, kuin jos samat lampaat päättäisivät eräänä päivänä kyllästyä popsimaan ruohoa ja vaihtaisivat päivittäisen ravintonsa lihaisempaan muotoon. Ei tarvitse enää kuvitella, sillä todellinen dystopia on saanut visuaalisen muotonsa.

Kammottavan kauhuskenaarion epätoivoiseksi koekaniiniksi astuu lajityyppiä kunnioittaen elokuvamaailman ensikertalainen. Nathan Meister esittää debyyttiroolissaan lammasfobiasta kärsivää Henry Oldfieldiä, joka palaa sukunsa lammasfarmille aikeinaan päästä lopullisesti eroon ikävästä menneisyydestään. Miehen harmiksi samaisen tilan pusikoissa pyörivät puita halaileva tehokaksikko (Danielle Mason ja Oliver Driver), jotka genrensä tunteville ovat jälleen syypää koko tulevalle katastrofille. Eläinten vapauden puolesta varastetaan radioaktiivisesta arkusta lampaansikiön sisältävä purkki, joka päättyy toheloiden käsien kautta läheiseen puuhun. Uusiseelantilaisten harmiksi sisällä ollut sikiö ei olekaan kuollut, vaan pikkuinen mutantti-Lambi löytää tiensä laitumien lampaiden tykö ja siitähän se riemu vasta repeääkin.

Uusiseelantilainen Jonathan King seuraa maansa ainoan tähtösen jalan jälkiä ohjatessaan rehtiin Bad Taste/Braindead -henkeen aimo annoksen campia ja splatteria sisältävän eepoksensa, Mustan lampaan. Tosin elokuva ei saavuta lähellekään sitä anarkistisuutta kuin Peter Jacksonin mestariteokset, eikä se sen puoleen tarjoa minkäänlaista omaperäisyyden häivää mielenvikaisesta lähtökohdasta huolimatta. Tätä voidaankin pitää jo jonkinasteisena paradoksaalisena yhtälönä, johon pystyy vain ohjaaja King. Kuinka tappajalampaista on edes mahdollista tehdä tavanomaista kauhukomediaa?

Sen tietää ohjaaja sekä ne osin pettyneet katsojat, jotka odottavat kultaisen splatterkauden toista paluuta. Reväyttäviä kohtauksia on yhtä monta kuin lampaan sorkassa on teräviä päitä, ja rakenne kaikkine yksityiskohtineen on kuin mistä tahansa muusta saman genren tuotoksesta. Ainoana poikkeuksena onkin se, että tällä kertaa sivulta ei suinkaan hyökkää aivokuollut lihansyöjä, vaan lentävä lammas. Kuulostaa toki hauskalta ja kyllähän verenhimoinen lammas tilanteessa kuin tilanteessa onnistuu kerta toisensa jälkeen kirvoittamaan hymyn huulille. Karu totuus paljastuu kuitenkin pian, kun siitä muodostuu elokuvan ainoa vitsi - hyvin pian kulunut sellainen. Lammas siellä, lammas täällä ja herran pieksut lammas jopa auton ratissa -idea venytetään äärimmilleen, eikä edes ihmissusien villaisemmista sukulaisista, ihmislampaista, saada venytettyä kunnolla vitsiä. Jokin on mennyt pahasti vinoon.

Yleisilmeeltään Musta lammas noudattaa tuttua ja turvallista. Ennen kaikkea tämä näkyy perinteisin keinoin tehdyissä tehosteissa, eikä CGI-lampaiden irvikuvia tarvitse muutamaa otosta enempää nähdä. Tehosteista vastaa WETA:n velhot, joten jälki on asiankuuluvan laadukasta - campia, mutta laadukasta. King on myös katsonut aiemmat splatterteokset tarkkaan läpi, sillä omaperäisyydestä ei ole kuvauksessa jälkeäkään. Kaikki kuvakulmista aina leikkauksiin on ennenkin nähtyä ja korostavat entisestään elokuvan tavanomaisuutta. Jopa pakollinen splatterorgia on harvinaisen tökerösti tehty esittelypätkä ilman sen kummempaa miettimistä. Kansa kaipaa kunnon kekkereitä ruohonleikkurin kera, litratolkuittain verta ja irtovillaa eikä mitään pieniä puraisuja.

Tekniikka
Anamorfinen 1.78:1-kuva kärsii pakkausartefakteista ja staattisuudesta, mikä rokottaa muuten varsin tarkkaa kuvaa. Värit toistetaan luonnollisina ja kontrastitaso on kaikin puolin erinomainen, joskin heikommin valaistuissa kohdissa on näkyvissä selkeää rakeisuutta. Äänipuolen hoitavat Dolby Digital 5.1 - sekä DTS-ääniraidat. Äänimaailma on paikoin hieman oudosti miksattu, mutta kokonaisuudessaan kuitenkin varsin hyvää jälkeä. Tilaääniä käytetään hyvin tarinan tueksi, eikä dialogikaan sekoitu massaan.

Lisämateriaali
Parin trailerin lisäksi levyltä löytyy Behind the Scenes -dokkari ja läjä haastatteluja. Kumpaakaan ei voi katsoa yhteen putkeen, mikä on tuskallista etenkin BtS:n kanssa - pätkät kun lasketaan parhaimmillaan sekunneissa. Dokumentti koostuu pääasiallisesti efekteihin keskittyvästä materiaalista, kun taas haastatteluissa painopiste vaihtelee elokuvasta henkilöhahmoihin ja efekteihin.

Yhteenveto
Musta lammas tuo splatteriin jo kauan kaivatut villaiset ystävämme: lampaat. Toteutus on kuitenkin kuin mistä tahansa genren tuotoksesta, eikä omaperäisyydestä ole nimeksikään. Lampaiden mukanaolosta muodostuu lopulta elokuvan ainoa vitsi ja se kuluu yhtä nopeasti kuin Golden Shear -kisan lampaan kerintä (toim. huom. noin 40 sekuntia).