Ohjaaja Jouko Aaltonen: Tunteiden temppelit on elokuva elokuvissa kävijöille
Jussi U. Pellonpää, Su, 22/11/2015 - 00:00

Elokuva kuuluu elokuvateatteriin, aina. Nykyaikana sitä voi katsoa tv:stä, tietokoneelta tai vaikka puhelimella, mutta teatteriin elokuva on tehty, ja siellä siitä nauttiminen on ainoa oikea tapa. Teatterin pimeydessä nähtynä elokuva, kotimainen tai ulkomainen, hauska tai jännittävä, jopa hyvä tai huono, on sosiaalisena katsomiskokemuksena täysin omanlaisensa. Joku viisas on joskus sanonut, että ”Elokuvan näkeminen on paras laillisin keinoin hankittu stimulantti. Vaikka olet pimeässä teatterissa yksin, elokuvan katsomisesta tulee kollektiivinen kokemus. Jaat tuiki tuntemattomien kanssa sen ainutlaatuisen hetken, pelon, ilon ja surun”, ja tuon väittämän voin hyvin allekirjoittaa itsekin.

Pitkän ja palkitun uran dokumenttien parissa tehneen Jouko Aaltosen uusin, Tunteiden temppelit, pureutuu aiheeseen suurella sydämellä, se kertoo menneestä, nykyisyydestä ja tulevasta, elokuvien ja erityisesti elokuvateattereiden kautta, samalla kun se valottaa koko kansakunnan yhteistä historiaa elävien kuvien kautta.

On aivan liian nopeasti hämärtyvä torstai-ilta marraskuussa kuluvaa vuotta. Hyväntuulinen ja aina asioista innostunut ohjaaja Aaltonen saapuu tuttuun paikkaan, jo vuonna 1906 perustettuun Forssan Elävien Kuvien Teatteriin, joka sittemin on luonnollisesti digitoitu nykypäivän vaatimusten tasolle. Paikka on tuttu Aaltoselle paristakin syystä: täällä kuvattiin Tunteiden temppelit -elokuvan lavastetut jaksot Nuorisoseura Auran innokkaiden avustajien tuella, sekä kirjattiin ylös kommentit kaupungin kuuluisien Mykkäelokuvafestivaalien johtajalta Ville Koivistolta.

Jouko Aaltonen on valmistunut Taideteollisesta korkeakoulusta ohjaajaksi vuonna 1984 ja väitellyt taiteen tohtoriksi vuonna 2006, mutta oliko dokumentti jo alusta alkaen SE juttu?

"Ei", vastaa ohjaaja napakasti. "Urani alussa toimin monissa fiktioissa tuotantopäällikkönä tai apulaisohjaajana, mutta pikkuhiljaa dokumentti formaattina veti enemmän ja enemmän puoleensa. Siinä pääsee fiktiota suoremmin kiinni todellisuuteen, oikeaan elämään, asioihin ja maailmaan. Tosin sillä, että opiskelin aiemmin yhteiskuntatieteitä, voi olla myös osuutta asiaan", Aaltonen hymyilee.

Kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin ja valtamedian huomioimatta jättäneiden ilmiöiden tai tapausten tutkinta on aina ollut Aaltosen vahvuuksia  Moneen kertaan eri yhteyksissä palkitut elokuvat, kuten intialaisen teinitytön henkiparannusta kuvannut Kusum (2000), 1970-luvun poliittista laululiikettä käsitellyt Kenen joukoissa seisot (2006), popmusiikin suurta muurosta kuvannut Punk - tauti joka ei tapa (2008), 1900-luvun alussa Kongo-joella työskennelleistä suomalaisista laivamiehistä kertonut Kongon Aleksi (2009) ja uuden ja vanhan Turun rinnakkain näyttävä Taistelu Turusta (2011), joka kertoo tarinan edistyksen nimissä tapahtuvasta, vanhojen rakennusten ja kultturillisesti arvokkaiden miljöiden tuhoamisesta, ovat kaikki olleet niin arvostelu- kuin yleisömenestyksiäkin.

Mutta mistä ja miten alkoi matka suomalaisten elokuvateattereiden historiaan?

(Matin tupa -teatterissa otetussa kuvassa vasemmalta oikealle Martti Turunen, Tunteiden temppelien pääkuvaaja Timo Peltonen, ohjaaja Aaltonen, toinen käsikijroittaja Henri Waltter Rehnström sekä Anssi Luoma)."Tunteiden temppeleitä alettiin rakentaa pitkällä taustatutkimuksella. Pyysimme ihmisiltä sähköpostitse, kirjeitse tai vaikka postikortilla muistoja varhaisista elokuvakokemuksista ja saamamme palautteen määrä yllätti. Yhteydenottoja tuli todella paljon", muistelee Aaltonen ja jatkaa: Elokuvamuistot ovat ihmisille selvästi tärkeitä. Seuraavaksi minä ja elokuvan kaksi muuta käsikirjoittajaa, Toni Puurtinen, joka oli jo tehnyt gradunsa Finnkino perustamisesta ja oli siten jo asiaan vihkiytynyt, ja Henri Waltter Rehnström, avasimme kartan ja etsimme sieltä kaikki suomalaiset elokuvateatterit, samalla kun selasimme kilometri kaupalla arkistofilmeja. Seuraava askel oli lähteä tien päälle haastattelemaan ihmisiä ja siltä reissulta matskua kertyi hyvinkin sata tuntia, jota on sitten nyt nähtävään versioon karsittu todella paljon, vain murto-osa mahtui mukaan, valitettavasti", Aaltonen kertoo.

"Editointivaihe oli mielenkiintoinen, sillä elokuva muuttui paljon tuossa vaiheessa, jotkin juonteet jäivät pois kun taas muut seikat itse pääasian ympärillä alkoivat korostua. Kaiken kaikkiaan Tunteiden temppelien tekeminen on ollut valtavan antoisa projekti, sillä olen tavannut kymmenittäin erittäin yställisiä ja mielenkiintoisa ihmisiä, joita kaikkia yhdistää sama asia, elokuva".

Allekirjoittanneella se ihka ensimmäinen elokuvakokemus sekoittuu nipuksi Tarzaneita, Peppi Pitkätossuja ja piirrettyjä, mutta jostain syystä mantelitumakkeeseen on jäänyt nimellä sellainen teos kuin Lentävät villikissat (Flying Leathernecks), Nicholas Rayn ohjaama ja John Waynen tähdittämä sotakuva laivaston lentäjistä vuodelta 1951, jota katsellessa mietin pienen pääni puhki, että vaikka Wayne onkin se kovin kundi, niin kuinka jäätävän rohkeita on tarvinnut leffan kuvaajien olla, kun ovat uskaltaneet roikkua lentsikan siivellä ottamassa Johnista lähiksiä, vaikka japsizerot tulittavat urku auki. Kuten huomata saattaa fakta ja fiktio eivät olleet vielä täysin kohdanneet nuoren leffafriikin ajatteluelimissä. Ja ennen kuin joku ehtii ynnäillä allekirjoittaneen ikää, kerron, etten nähnyt sitä ensi-illassa, vaan vuosia myöhemmin, siihen aikaan kun oli tapana tuoda vanhojakin elokuvia uusintakierrokselle.

Mutta mikä elokuva on jättänyt lähtemättömät jäljet ensimmäisen kerran elokuvateatterin hämärään taapertaneeseen ohjaaja Aaltoseen?

"Se oli joku Viidakko-Jim, näitä köyhän miehen Tarzaneita, joita tehtiin 1940- ja 1950-luvuilla, halvemmalla kuin viidakon kuninkaasta kertovia ja Burroughsin suvun tekijänoikeussuojaa nauttivia elokuvia, mutta niidenkin pääosassa oli Johnny Weismuller", Aaltonen muistelee.

Mitkäs sitten ovat ohjaajan omat Top-3 -elokuvat?

"Minulla parhaat elokuvat vaihtuvat miltei päivittäin, riippuu niin paljon fiiliksistä", ohjaaja hymyilee.

-No mitkä ovat nyt tällä kellon lyömällä ne kolme kaikkein rakkainta elokuvateosta?

Pitkä hiljaisuus. "Nanook, pakkasen pojan (1922) tekijän, dokumenttielokuvan uranuurtajan Robert J. Flahertyn Aran-saarten mies vuodelta 1934 olisi varmaan ensimmäinen", aprikoi Aaltonen ja jatkaa: Sitten Stanley Kubrickin Barry Lyndon (1975), jonka kuvallisesta tunnelmasta pidän erityisen paljon, sekä Chaplinin poika (1921).

Tunteiden temppelit valaa omalla tavallaan uskoa huomiseen, mutta millaisena ohjaaja itse näkee elokuvateattereiden tulevaisuuden?

"Hyvältähän tuo näyttää, Aaltonen hymyilee, elokuvateatteri on selvinnyt tv:stä, kuvanauhureista ja digiajan tulosta, koska sitä perustavanlaatuista kokemusta, jonka elokuvateatteri tarjoaa, sitä yhdessä kokemisen ydintä ei voida korvata millään muulla tavalla. Se on säilynyt ja tulee säilymäänkin".

Entäs sitten dokumentti elokuvaformaattina, tuleeko se säilymään?

"Miksikäs ei, ainakin suomalaisella dokumentilla menee nyt hyvin, yleisö on selvästi oppinut katsomaan dokumenttielokuvia teattereissa ja jotkut niistä ovat nousseet jopa suuriksi hiteiksikin".

Olen jo vuosikaudet kuunnellut ystäväni kiveen hakkaamia perusteluita dokumentin syvimmästä olemuksesta, herra kun väittää, ettei sellaista ole olemassakaan, vaan kaikki on vain ja ainoastaan sen tekijän manipuloimaa todellisuutta. Onko näin, dokumenttiohjaaja Jouko Aaltonen?

"Ystäväsi on oikeassa, dokumentti on aina tekijänsä käsitys aiheesta, rakennettua kommunikaatiota katsojan kanssa. Dokumentti ei ole absoluuttinen totuus, vaan näkemys".

Minua ei harmita lainkaan se, että asioista perillä oleva alan ammattilainen antaa aiheesta painavan lausuntonsa, vaan se, että tiedän saavani kuulla loputtomiin, miten eräs nimeltä mainitsematon henkilö oli tässäkin asiassa oikeassa. Mutta jos viedään aihetta vielä pidemmälle, voiko vaikkapa valvontakameroiden tuottama kuvamateriaali sitten olla dokumenttia?

"Ei, se on silloin taltiointi, ei tulkinta", Aaltonen toteaa napakasti ja jatkaa: Tunteiden temppelit on tekijänsä tulkinta elokuvateatterikokemuksesta, vaikka asiat sanookin iso joukko vallan muita ihmisiä. Dokumentin ja fiktion rajakaan ei ole tärkeä, Aaltonen jatkaa aiheen laajempaa pohtimista. "Dokkariakin voidaan lavastaa ja käyttää erilaisia tehokeinoja ilmaisun apuna, skaala on laaja aina suoraan kameralle kommentoiduista, ns. puhuvistä päistä aina täysin dramatisoituun ja näyttelijöiden rekosntruoimaan kerrontaan. Dokumentin muodolle ei ole olemassa sääntöjä".

Parikymmentä dokumenttia ohjattuaan ja useampia kymmeniä tuottanut Aaltonen ei lepäile laakereillaan, vaan suunnittelee jo seuraavaa.

"Aiheita on paljon ja niin pitääkin olla. Dokumenttielokuville pitää, kuten fiktioillekin, aina hakea rahoitus, ja jos yksi aihepiiri ei lähde vetämään, yritetään seuraavan kanssa. Yksi, tosin vasta alkuvaiheessa, mielenkiintoinen tutkimuskohde olisi historiallinen dokumentti suomalaisten osuudesta atlanttisessa orjakaupassa, sillä esimerkiksi ruotsilla oli Karibialla oma orjasaarensa, jossa oli kaksikin suomalaista kuvernööriä".

-Onko suomalainen näinä aikoina, jolloin lakritsinkin syömistä voidaan pitää rasistisena mielenilmauksena, valmis kuulemaan, että meilläkin oli osamme Juurissa?

"Varmasti on, nykyaikana ei ole enää pimeitä aukkoja, joista ei saisi tai voisi kertoa. Aiheena tuo on äärimmäisen mielenkiintoinen, hyvät puolet ovat siinä, että siitä ei paljoakaan tiedetä ja huonoa se, ettei aiheesta ole oikeastaan arkistomateriaalia muutamia kirjeitä ja päiväkirjoja enempää. Mutta kuten sanoin, se on vain yksi mahdollinen aihepiiri, muitakin on työn alla koko ajan, Aaltonen muistuttaa allekirjoittanutta innostumasta liikaa.

Aikamme alkaa olla lopussa, ohjaajan valmistautuessa pitämään avauspuheensa elokuvansa ennakkonäytöksessä, joten on saatesanojen aika.

"Tunteiden temppelit on elokuva elokuvissa kävijöille. Se on kertomus elokuvan katsojista ja niitä henkilöistä, jotka niitä muille näyttävät. Elokuvan tarkoitus on herättää katsojan omia tunteita ja muistelemaan omia kokemuksiaan elokuvateatteriden hämärässä, löytämään menneisyys, joka herää uudelleen henkiin, kun valot sammuvat", summaa ohjaaja Jouko Aaltonen.

Voiko elokuvalla parempaa tarkoitusta ollakaan?

Kuvagalleria: 

Lisää uusi kommentti



Copyright © FilmiFIN 2004 - 2016