Elokuva
Oikeuden kasvot tuo veteraaninäyttelijät Robert De Niron ja Al Pacinon samaan elokuvaan sitten reilu kymmenen vuotta ilmestyneen Michael Mannin ohjaaman Heatin (1995). Tällä kertaa näyttelijät esittävät lain samalla puolella toimivaa etsiväparia, jotka ovat puhdistaneet taidoillaan Manhattanin katuja rikollisista jo vuosia. Kun oikeuden kouran välttäneitä pahantekijöitä alkaa ilmaantua lyhyiden runojen säestämänä elottomina ympäri kaupunkia, heräävät epäilyt mahdollisesta sarjamurhaajasta. Etsivät Turk (De Niro) ja Rooster (Pacino) saavat tehtäväkseen löytää syyllinen ennen kuin ruumislukemat nousevat liian suuriksi.

Jon Avnetin ohjaama ja Russel Gewirtzin käsikirjoittama Oikeuden kasvot alkaa lupaavasti, mutta päättyy fiaskoon. Korttinsa alkumetreillä paljastava elokuva ruokkii ideaa hieman erilaisesta genre-elokuvasta, mutta taantuu lopussa tismalleen samaan huttuun kuin suurin osa muistakin kyttätrillereistä. Oikeuden kasvojen kohdalla kyse on vain hieman suuremmasta oikeusmurhasta, sillä loistavan Inside Manin kynäilleeltä Gewirtziltä olisi odottanut laadukkaampaa käsikirjoitusta kuin elokuva pystyy lopulta lunastamaan. Varsinkin viimeiset juonenkäänteet vetävät maton alta kaikelta aiemmin tapahtuneelta.

Oikeuden kasvot pyrkii olemaan nokkelampi kuin se todellisuudessa on. Kahdella aikatasolla etenevä tarina ei tunnu liikkuvan lopulta lainkaan, ja alati laajeneva murhamysteeri kaatuu itsensä päälle. Jatkuvalla syötöllä esitettävät uudet hahmot ovat mukana vain hidastamassa tarinaa sekä herättämässä epäilyjä kuin missä tahansa tusinatrillerissä. Päällimmäiseksi elokuvasta jääkin mieleen jatkuva läpänheitto etsiväkaksikon välillä todellisen työnteon sijaan. Turkin ja Roosterin kiinnostus koko hommaan peilaakin lähinnä näyttelijöiden omaa panostusta elokuvaan. Molemmat konkareista hoitavat roolinsa antaumuksetta, vaikka yhteinen ruutuaika hetkittäin jotain konkreettista elokuvaan tuokin.

Kehnoa käsikirjoitusta ei onnistu pelastamaan edes näyttelijäkaksikko, joille olisi suonutkin parempaa ensimmäisen kunnollisen yhteistyön parissa. Avnet keskittyy kuitenkin oikeaoppisesti näiden kahden taiturin luonnemaailman kuvaukseen, mikä jättää tosin elokuvan muut näyttelijät auttamattomasti karille. Etenkin etsiväkaksikko Donnie Wahlberg sekä John Leguizamo jäävät keskeisistä rooleistaan huolimatta paperinohuiksi karaktääreiksi, eikä Carla Guginon rajuista otteista pitävä etsivätypy nouse juuri pintaa pidemmälle hänkään. 50 Cent klubia pyörittävänä diilerinä pysyy onnekseen sivualalla.

Tekniikka
2.35:1-kuva on erinomainen, eikä se juuri heikkene edes 1080i-formaattitallenteen vuoksi tulevien ongelmatapausten myötä. Vähäistä liikepehmeyttä lukuun ottamatta julkaisun tarkkuus on kiitettävä heikossa valaistuksessakin, ja kontrasti on kohdallaan. Lukuisat öisin tapahtuvat kohtaukset toistuvat yksityiskohdiltaan aivan yhtä moitteetta kuin kirkkaassa päivänvalossa.

DTS-HD 5.1 - ja Dolby Digital 5.1 -ääniraidat tallentavat elokuvan äänimaailman hyvin, edun mennessä selkeästi dynaamisemmalle HD-raidalle. Rauhallisesta premissistään huolimatta ääniraidat luovat varsin moniulotteisen kokemuksen lähinnä tukemalla musiikkia niin takakanavien kuin matalien taajuuksien avulla. Kanavaerottelu on onnistunut, vaikkakin melko vähäkäyttöistä.

Lisämateriaali
Kommenttiraidalla Jon Avnet menee hieman syvemmälle elokuvan saloihin, ja kertoo ajoittain ihan mielenkiintoistakin faktaa kulissien takaa. Elokuvan tavanomaisuus jokaisella osa-alueella laimentaa kuitenkin käsiteltäviä aiheita.

Thin Blue Line (18:19) yhdistää elokuvassa nähtyä materiaalia haastatteluihin, joissa poliisit ja erinäisten poliisivoimista julkaistujen romaanien kirjailijat kertovat oikeutetun lain pimeämmästä puolesta. Haastateltavien perusteella poliisikorruptio ja lain väärinkäyttö on toisella mantereella arkipäivää.

Investigation (13:48) lupailee syväluotaavaa kulissien taakse paneutumista, mutta fokus pidättäytyy mehustelemaan De Niron ja Pacinon pitkällisen tauon jälkeistä yhteistyötä. Näyttelijät ja muut mukana olleet kehuvat peräjälkeen kokemuksistaan näiden kahden legendan kanssa, eikä muuta konkreettista dokumentista sitten irtoakaan.

Vajaan parinkymmenen minuutin edestä löytyvät haastattelut ovat jokaiselta tärkeämmältä tuotannossa olleelta henkilöltä. Ilman kysymyksiä esitetyt lyhyet vastauspätkät jäävät hieman hämäriksi, sillä puheenaiheista on välillä vaikea saada selvän. Osa kommenteista on myös vanhan kertausta dokumenteista.

Yhteenveto
Kun Robert De Niron ja Al Pacinon tähdittämän elokuvan jälkeen tuntee itsensä häväistyksi, on jossain menty vikaan. Oikeuden kasvot on lupaavista tekijöistä huolimatta vain yhdentekevä tusinatrilleri, joka unohtuu piakkoin katsomisen jälkeen.