Rakkautta & Anarkiaa 2009 -elokuvatarjonta
J. Pikkarainen, To, 01/10/2009 - 00:00

(500) Days of Summer
(500) Days of Summer on positiivinen yllättäjä romanttisten komedioiden saralla. Marc Webbin esikoisohjaus on elämänmakuinen ja katkeransuloinen draama. Kronologialtaan rikkonainen rakenne toimii tarinan eduksi. Parisuhteen hyvät ja huonot puolet saavat kyytiä juonen liikkuessa viidensadan päivän aikajanalla edestakaisin. Kärjistettyjen yleistyksien sijaan kerronta on vaikuttavan aitoa, ja tunnetiloja kuvaavat mielikuvitusjaksot ovat hilpeästi toteutettuja. Käsikirjoituksen ohella suurin kiitos tulee eittämättä päätähdille Joseph Gordon-Levitt ja Zooey Deschanel, joiden välinen kemia valaisee koko kankaan.

- J. Pikkarainen

9to5: Days in Porn
Saksalaisen Jens Hoffmannin käsikirjoittama, ohjaama ja kuvaama dokumentti Hollywoodin pornoteollisuudessa työskentelevistä ihmisistä on mielenkiintoinen ja objektiivinen kurkistus miljardibisneksen ytimeen. Festivaaleilla vuonna 2000 esitetyn The Other Hollywoodin (1999) tavoin siinä seurataan ja haastatellaan alan tuttuja ja vähemmän tunnettuja tekijöitä, kaiken nähneitä veteraaneja ja uusia tulokkaita, näyttelijöitä, tuottajia, agenttia. Raha, seksi tai julkisuus motiivinaan moni joutuu kokemaan myös asioiden kääntöpuolen. Glamourin ja ennakkoluulot riisuva toteutus on todistusvoimainen ja intiimi, mutta keskittyminen liian moneen henkilöön kadottaa hommasta fokuksen, lopputuloksena irtonainen ja hyppivä kokoelma puhuvia päitä. Myös yliannostus visuaalista kuvamateriaalia on tehokeinona kovin itsetarkoituksellinen.

- Arto Lappalainen

All Tomorrow’s Parties
On rockfestivaalidokumentteja, kuten Julian Templen ohjaama Glastonbury (2006), joissa meno näyttäytyy niin karuna, ettei musiikkipitoisesta telttaretkestä englantilaiselle pellolle halua sen jälkeen enää haaveillakaan. Ja sitten on All Tomorrow’s Partiesin kaltaisia dokumentteja, jotka välittävät läsnäoloa, yhteisöllisyyttä ja rakkautta musiikkiin niin vastustamattomasti, että laukut tekee mieli pakata välittömästi. Velvet Undergroundin biisistä nimensä napannut ATP on indiefestivaali, joita on järjestetty vuodesta 2002 lähtien turistien talveksi hylkäämissä englantilaisissa lomakylissä ilman sponsorirahaa ja suurta markkinointikoneistoa. Muusikot asuvat yleisön kanssa samoissa tiloissa, ja esiintyjät valitsee vaihtuva kuraattori (yleensä jokin bändi tai artisti) omien mieltymystensä perusteella. Esiintyjälistat ovat vuosien varrella olleet häkellyttäviä: dokumentissa lavalla nähdään mm. Patti Smith, Iggy Pop, Portishead, Belle & Sebastian, The Gossip, Grinderman, Daniel Johnston ja Sonic Youth. Festivaalin historiaa esittelevä, useiden vuosien aikana kuvattu dokumentti kaataa tekijöiden ja katsojien, esiintyjien ja yleisön välisiä raja-aitoja. Elokuvantekijöiden lisäksi kuvamateriaalia ovat tallentaneet yleisön jäsenet kännyköillä ja videokameroilla. Ilman ulkopuolista kertojanääntä etenevä, tuokiokuvasta toiseen sujuvasti soljuva fiilistelydokumentti keskittyy olennaiseen ja nostaa pääosaan musiikin sekä festivaalin ainutlaatuisen tunnelman.

- Päivi Kärkkäinen

An Education
Nick Hornbyn käsikirjoittama An Education on parhaimmillaan intensiivistä pohdintaa koulutuksen merkityksestä, mutta valtaosan ajastaan elokuvan hahmojen lailla pelkkää pintakiiltoa. 16-vuotiaan sivistyneen opiskelijatytön ja häntä tuplasti vanhemman huijarin välinen suhde käsitellään hyvällä maulla, eivätkä hahmot ole liian teennäisiä. Vaikuttavasta näyttelijäkaartista esille nousee etenkin Alfred Molinan hienosti tulkitsema isä, jolle kirjoitettu draaman kaari on elokuvan onnistuneinta antia.

- J. Pikkarainen

Antichrist
Lars von Trierin Cannes-shokeeraaja Antichrist palasi Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleille uusintakierrokselle. Psykologinen ja vahvasti taideleffa-leimalla varustettu kauhuttelu on kuvastoltaan häiritsevä ja samanaikaisesti kaunis tutkielma menetyksestä, pelosta ja näistä toipumisesta. Ohjaaja provosoi tarkoituksellisesti mitä pidemmälle elokuva sukeltaa mielen ja pelon syövereihin, eikä päästä katsojaansa helpolla.

- J. Pikkarainen

Bitch Slap
Komeamman kuppikoon omaavat psykokissat hakkaavat ja ampuvat miehiä ja toisiaan teinipoikien märkänä unena alkavassa, mutta typerryttävän keinotekoiseksi painajaiseksi päätyvässä kohelluksessa, josta ei kulttikuvaa saa väännettyä edes vitsinä. Kolme muijaa, selvä pomottaja Hel (Erin Cummings), huorahtava tankotanssija Trixie (Julia Voth) ja äkkipikainen Camero (America Olivo), ajavat aavikolle takaluukussa jokapaikankrimi Gage (Michael Hurst). Sovinistilta tivataan tiukoin ottein minne olisi haudattuna suunnaton aarre, jonka jokainen enemmän tai vähemmän tilanteeseen sopimattomasti pukeutuneista mimmeistä haluaisi. Ja siinä se.

Russ Meyerin kiihkeän, mutta umpityperän Faster, Pussycat! Kill! Kill! (1965) höyryistä siinnyt ja jossain alkoholin ja peyoten sekoituksessa syntynyt elokuva ei ole tämän harmillisen köykäisen genren huonoin esitys: se oli Quentin Tarantinon kaverilleen Larry Bishopille kaljan ja kankun saamiseksi tuottama kammottava prätkäpätkä Hell Ride (2008), mutta ei Rick Jacobsonin ideoille impotentilla innolla ohjaama Bitch Slap tule sekään jäämään historiaan muuna kuin raha haaskauksena. Rintavan pääkolmikon lisäksi kukaan ei ole vaivautunut kirjoittamaan minkään valtakunnan persoonaa sivurooleissa toikkaroiville umpihulluille, vaan kaikki vastaantulijat ja takaa-ajajat ovat tyhmiä kuin pussillinen vasaroita.

Pääkolmikolla siis piisaa tissiä, mutta jos puhutaan edes hetki näyttelijäntyöstä, jokainen muijista voisi vastata kännykkäänsä sanoen: ”Mortiseilla, Rigor puhelimessa.” Bitch Slap on täydellinen tyhjänpantti, jonka vuoksi ei missään tapauksessa kannata tuhlata taantuman takia vähäisiä rahoja. Katukielessä bitch slap on litsari, avokämmenellä annettu lyönti jompaankumpaan poskeen (ja jos Jeesus on kyseessä, molempiin), mutta Jacobsonin vauhko, kuin ad/hd:sta kärsivän lapsen keskittymiskyvyllä kasattu kliseekasa iskee kuin märkä sukka. Idioottien tekele ja sellaiset sitä katselevatkin.

- Jussi U. Pellonpää

Captive
Venäläinen sotadraama on pienimuotoinen tarina kahdesta venäläissotilaasta ja näiden tsetseeni-vangista, joiden välinen side kasvaa pitkän matkan aikana. Ihmisyyden ja eloonjäännin teemoja sivuava käsikirjoitus on parhaimmillaan mielenkiintoinen, mutta useimmiten ainoastaan kevyt pintakosketus aiheeseen.

- J. Pikkarainen

Crows: Episode 0
Takashi Miiken moninaisuus tulee tämän vuoden Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla hyvin esiin. Tarkoituksella huonosti toteutettua kieli poskessa tehtyä revittelyä Yatterman on vaikea uskoa saman ohjaajan teokseksi kuin Crows: Episode 0. Ensimmäisestä kohtauksesta lähtien järkähtämättömän ammattitaitoisesti leikattu ja kuvakompositioiltaan sommiteltu turpakäräjöinti on lyömätön todiste ohjaajan taidoista parhaimmillaan. Varsinainen juoni tarjoaa ainoastaan erinomaisella räminärokilla varustettua pieksentää, mutta asenne on enemmän kuin kohdallaan ohjaajan vinoa huumoria unohtamatta.

- J. Pikkarainen

Fish Tank
Brittiohjaaja Andrea Arnoldin Cannesin kilpasarjassakin esitetty Fish Tank on kertomus 15-vuotiaasta Miasta (lahjakas uusi tulokas Katie Jarvis), jolle koulu ei maistu ja jonka ystävät ovat kaikonneet. Maailmalle vihainen nuori nainen asuu pikkusiskonsa ja uusia poikaystäviä yksi toisensa jälkeen kotiin raahaavan yksinhuoltajaäitinsä kanssa kurjissa vuokrataloissa, joiden karu todellisuus ei anna suuria toiveita paremmasta huomisesta. Elämän ainoat ilot ovat katutanssiharrastus ja halpa siideri, kunnes kuvioihin astuu äidin uusin hoito, komea ja charmantti Connor (Michael Fassbender), joka vastustamattomasti alkaa vetää Miaa puoleensa. Herkkä Katie Jarvis tekee ällistyttävän hienon roolin aikuisuuden kynnyksellä keikkuvana Miana, joka haparoiden hakee Connorilta hellyyttä ja etsii tästä yhtä aikaa isää ja rakastajaa. Arnoldin yhteiskunnallinen realismi on älykästä ja tarkkanäköistä, enemmän poeettista kuin politisoivaa, eikä ohjaaja syyllisty missään vaiheessa kärkkääseen kurjuuden korostamiseen. Mian hahmossa on vahvuutta ja hänen tarinassaan sen myötä toivoa, vaikka lohduttomat ulkoiset puitteet eivät paljoa lupaakaan. Kuvaaja Robbie Ryan rajaa kuvansa tarkasti ja panoroi lähiöiden laajoja joutomaita poikkeuksellisen kauniisti ja suurella lämmöllä.

- Päivi Kärkkäinen

Hierro
Espanjalainen tunnelmallinen trilleri kertoo poikansa menettävästä naisesta, joka epäilee lapsensa olevan kaapattu. Tunnelmallinen Hierron saari toimii elokuvan kehyksenä. Käsikirjoitus on yksinkertaisesti liian simppeli, eikä yhdeksi päähenkilöksi tarkoitetusta saaresta saati täysin irrallisesta vesifobiasta saada irti muuta kuin kauniita kohtauksia. Kerronnallisesti esikoisohjaaja Gabe Ibáñezilla on homma hanskassa, mutta juoni vaatisi enemmän panostusta kuin nykyinen yhden kappaleen viritelmä, joka on peitelty merkityksettömällä symboliikalla.

- J. Pikkarainen

Kinatay
Kuinka Kinatay koskaan pääsi Cannesiin, jää ikuiseksi mysteeriksi. Se, miksi elokuvasta käydyt keskustelut ovat pyörineet Robert Ebertin tyrmäyksessä ja Tarantinon puolustuksessa johtuu täysin siitä, ettei elokuvalla ole mitään muuta tarjottavaa. Halpahallin kameralla kuvattu Kinatay on 90% ajastaan kirjaimellisesti pimeyteen tuijottamista, sillä kuvamateriaali on tasoltaan ala-arvoista. Vähän niin kuin koko elokuvakin, jossa reilu kolmannes kestosta katsotaan juuri mainittua pimeyttä sanattoman automatkan ajan. Jos tällaisella tekeleellä pääsee tosiaan arvostetuille elokuvafestivaaleille, niin pitänee lähettää arvon jurylle omat matkavideot – ei sitä tiedä vaikka lykästäisi.

- J. Pikkarainen

Kukkulan kuningas
Alli Haapasalon lopputyö lätäkön toiselta puolelta on pienimuotoinen, yhteen iltaan sidottu draama kahdesta ventovieraasta, joiden tiet kohtaavat Helsingin yössä. Hahmokeskeinen tarina paljastaa molempien taustoja yksittäisten dialogijaksojen aikana näiden etsiessä Suomeen palaavan palkkasotilaan (Jani Volanen) menehtyneen taistelutoverin tytärtä. Kuvaus tavoittaa talvisen Helsingin kauniisti, ja erinomainen musiikkivalinta tahdittaa elokuvaa eteenpäin. Tarinassa ei ole kuitenkaan tarpeeksi kunnollista kannateltavaa edes lyhyeen tunnin kestoonsa nähden.

- J. Pikkarainen

Mary and Max
Australialainen stop motion -animaatio on tumman hauska komedia toisiinsa kirjeiden välityksellä ystävystyvistä yksineläjistä. 8-vuotias australialainen pikkutyttö Mary on kuullut ukiltaan lapsien tulevan oluttuoppien pohjasta. Tästä innostuneena hän päättää tiedustella satunnaiselta amerikkalaiselta kirjeitse, että syntyykö lapset siellä kolatölkeistä, mikä johtaa keski-ikäisen, ylipainoisen ja mieleltään hieman järkkyneen Maxin ja Maryn vuosien mittaiseen kirjeystävyyteen. Mielikuvituksellinen vaha-animaatio on hersyvän hauska tutkielma yksinäisyydestä, sopeutuvuudesta sekä syrjäytyneisyydestä. Pääpaino pysyttelee kuitenkin onnistuneessa huumorissa. Maryn naiivit kysymykset ja näihin elämänsä pitkälti ohittaneen Maxin vastauksien ovat muun animaation ohella kutkuttavaa seurattavaa.

- J. Pikkarainen

Mesrine Part I & II
Ranskan ja Kanadan Dillinger, Jacques Mesrine, on valtioissaan lähes kansallissankari. 1960- ja 70-luvuilla ryöstöuraansa ja mainettaan ansiokkaasti kasvattanut Mesrine kuvataan kahteen osaan jaetussa elokuvassa tunteettomana tappajana, jonka moraalia ei edes yritetä selittää. Pääosassa riehuva Vincent Cassel on haastatteluissa maininnut, ettei hahmosta edes yritetty tehdä sympaattista, mikä myös näkyy. Elokuvallisesti ratkaisu ei vain toimi, sillä hahmo jää muiden tappajien ja varsinaisen elokuvan lailla etäiseksi. Kerronta muistuttaakin enemmän dokumenttia ilman todellista sanomaa ja käy ainoastaan kronologisesti läpi rikollisen uran alusta ennenaikaiseen loppuun saakka.

- J. Pikkarainen

My Winnipeg
Unenomainen dokkarimuotoon kyhätty fiktiivinen tarina ohjaaja Guy Maddinin kotikaupungista on erilainen tuttavuus. Junamatka läpi synkän ja lumen verhoaman kaupungin sekoittaa toden ja unen muotoon, josta katsoja ei ole enää varma, mihin uskoa. Ajoittain lumoavalla kuvastolla ja puhuttelevalla selostuksella etenevä elokuva kuvaa ohjaajan lapsuuden tapahtumia, jossa otetaan samalla kantaa kaupungin moderniin kehitykseen. Toden ja tarun hämärtyminen My Winnipegissä on kuvauksesta lähtien itsetarkoitus.

- J. Pikkarainen

Nollywood Babylon
Nigeria on maailman kolmanneksi suurin elokuvatuottaja Yhdysvaltojen ja Intian jälkeen. Elokuvateattereita maassa on vain kourallinen, ja tuotetut elokuvat ovat halpaa, kevyellä kalustolla nopeasti kuvattua amatöörimäistä saippuaa, jota levitetään kotikatsomoille parin dollarin DVD- ja VCD-kopioina. Kotimainen tuotanto on syrjäyttänyt käytännössä kokonaan ulkomaisen tarjonnan, ja yhtä DVD:tä saatetaan myydä Lagosin toreilla kymmeniä tai jopa satoja tuhansia kappaleita. Kanadalaisdokumentti Nollywood Babylon selittää Nollywood-ilmiön syitä ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia kiinnostavasti ja perinpohjaisesti. Ben Addelman ja Samir Mallal seuraavat elokuvaohjaaja Lancelot Imasuenia, joka kuvaa 157. elokuvaansa ja korostaa Nollywoodin tarjoavan Nigerian kansalle vaihtoehdon Hollywoodin monopolisoimalle tarinankerronnalle. Tekijöilleen sympaattisen kömpelöt tee-se-itse -elokuvat ovat elintärkeä tulonlähde ja pääsylippu ulos köyhyydestä, mutta länsimaiseen silmään elokuvakulttuuri ja läpipopulaarit tarinat vaikuttavat sisällöllisesti köyhiltä ja uskonnollisten aiheiden kuten noituuden raflaava käsittely jopa vaaralliselta. Eläväisesti kuvattu, paikallisen musiikin säestämä dokumentti tarjoaa aiheeseen kuitenkin useita eri näkökulmia ja on samalla kiinnostava kurkistus nigerialaiseen yhteiskuntaan.

- Päivi Kärkkäinen

Nymph
Thaimaalainen Nymph on sekoitus luontokuvausta, parisuhdedraamaa ja kauhua. Toteutus ontuu, sillä ylipitkät kamera-ajot viidakon syvyydessä luovat painostavaa tunnelmaa vain harvakseltaan. Luonnon ympärillä pyörivä teema jää niin ikään ontoksi olemattoman käsikirjoituksen vuoksi.

- J. Pikkarainen

Ong Bak 2
Jatko-osa Tony Jaan taidonnäytteelle ei liity millään tavalla aiempaan osaan, vaan aloittaa kokonaan uuden tarinan kerrottavaksi. Juoni on tuttuun tapaan mitättömän ohut, mutta toiminta on asianmukaista ja monipuolista, joskin voittopuolisesti hyvin pinnallista. Koreografisesti elokuva ei sisällä yhtään mieleenpainuvaa kohtausta ja on enemmänkin tasapaksun näyttävää mättöä alusta loppuun.

- J. Pikkarainen

Please, Please Me
Kepeä ranskalainen komedia on nousevan tähtösen Emmanuel Mouret'n taidokas yhdistelmä slapstick-huumoria ja nerokasta dialogia. Juoni lähtee liikkeelle lapusta, jolle kirjoitetut sanat kaatavat kenet tahansa kaksijalkaisen lapun antajan pauloihin. Hullunkuriseksi eskaloituva kokeilu koettelee suun lihaksia, jos ei aivan naurun syvimpiä hermopisteitä. Ohjaajana sekä pääosanesittäjänä Mouret osoittaa hallitsevansa niin kuvallisen kerronnan kuin fyysisen kohelluksen ottein, joita ei ole suotta verrattu Woody Alleniin sekä Buster Keatoniin.

- J. Pikkarainen

Ponyo rantakalliolla
Vuotuinen Ghibli-perinne oli tänä vuonna lämmittelyjen sijaan Hayao Miyazakin uusin tuotos Ponyo rantakalliolla. Pienen merenneidon lähteiltä ammennettu tarina kasvaa ohjaajalle tutunomaiseksi maagiseksi ilotteluksi, mutta menoa nakertaa tällä erää juonen tyhjäkäynti. Edestakainen sahaaminen latistaa tunnelmaa ja pitää rakenteen sekavana. Ympäristöaiheinen sanoma hukkuu tarinan alle, eikä studion muiden elokuvien kaltaiseen monisyiseen ja uusia ulottuvuuksia avaavaan kerrontaan ylletä.

- J. Pikkarainen

Revanche
Saksalainen kostoelokuva ei ole sieltä tyypillisimmästä päästä. Pankkiryöstön yhteydessä poliisin ampumiin luoteihin tyttöystävänsä menettävä pikkukriminaali saa tietää ampujan asuvan isänsä maatilan naapurissa. Rinnakkaiselo etäiseksi jääneen isän kanssa samalla kostoa hautoen tuo elokuvaan mukavaa jännitettä, jota latistaa lievä tyhjäkäynti siellä täällä. Tiiviimmäksi leikeltynä kerronta olisi huomattavasti vetävämpi. Pääosan Johannes Krisch on sympaattinen vähäeleisenä surun ja vihan riepottelemana Alexina.

- J. Pikkarainen

Red Cliff Part I & II
Viisituntiseksi järkäleeksi kasvanut John Woon Red Cliff on sankarieeposta komeimmillaan. Ohjaajalle tyypillisten teemojen sävyttämä elokuva on isojen joukkokohtausten ja kauniiden maisemien juhlaa, jonka viihdearvo ei heikkene ylimääräisistä minuuteista huolimatta. Tosin katsojalta vaaditaan hieman itämaista elokuvafanitusta ja realismikytkimen kääntämistä off-asentoon, jotta elokuvasta voi nauttia täysillä. Suomen DVD-markkinoille tullut parituntinen raakile sisältää elokuvasta ainoastaan sen toimintakohtaukset ilman kunnollista kehystä. Viisituntisen kokemuksen jälkeen kolmen tunnin edestä pätkitty ”lyhytelokuva” tuntuu turhalta.

- J. Pikkarainen

Sin Nombre
Sin Nombre käsittelee siirtolaisuutta ja jengielämää kahden toisiinsa risteävän tarinan voimin. Kuvaaja Adriano Goldman maalailee kauniita kuvia Meksikosta, mutta se ei auta ontuvaan kerrontaan. Dramaturgia ei pysty ylläpitämään jännitettä siirtolaisten haasteellisesta matkasta ja jengielämä kuvataan hyvin pintapuolisesti. Junan katolla orastava rakkaustarina ei päätähtösten nuoresta karismasta huolimatta tunnu leimahtavan niihin liekkeihin, joita elokuvalta vaadittaisiin.

- J. Pikkarainen

Still Walking
Japanilainen draama Still Walking on lämminhenkinen ja aito katsaus erään perheen yhteen iltaan. Erinomaisesti käsikirjoitetut hahmot vievät seesteistä tarinaa jouhevasti eteenpäin, ja kunkin yksilön sisäistä sielunmaisemaa paljastetaan lähes varkain elein ja satunnaisin kommentein. Hirokazu Koreedan perhekronikka paljastaa verisiteiden yhteensitovan ja näitä repivän luonteen luonnollisena ilmiönä, jota tukee Yutaka Yamasakin maltillinen ja kauneuden hienosti tavoittava kuvaus.

- J. Pikkarainen

Synecdoche, New York
Charlie Kaufmanin esikoisohjaus jatkaa herralle tyypillisen monitulkintaista linjaa. Elämisen, vanhenemisen ja kuoleman jälkeisen muiston teemojen ympärillä pyörivä elokuva kertoo teatteriohjaajasta, jonka viimeiseksi jäävä projekti on massiivinen elämästä kertova näytelmä, jossa koko New York ihmisineen mallinnetaan teatterihalliin. Metatasoilla pyörivä ja vinolla huumorilla höystetty Synecdoche, New York ei voi olla kuin Kaufmanin käsialaa. Käsikirjoitus leikittelee jälleen katsojan mielellä kasvaen elokuvassa olevan projektin lailla liki käsittämättömiin mittoihin. Kaikesta huolimatta Kaufman pitää kerronnan täysin hallussaan.

- J. Pikkarainen

The Cove
National Geographicin kuvaaja Louie Psihoyos ja maailmankuuluun Flipper-sarjaan delfiinit kouluttanut Ric O’Barry ovat ryhtyneet asialle miljoonaluokan bisnekseksi kasvanutta delfiiniteollisuutta vastaan. Trillerinomainen dokumentti on erinomainen näyte mukaansatempaavasta kerronnasta, joka yhdistelee viihteen ja asiallisuuden ilmiömäisellä tavalla saumattomaksi kokonaisuudeksi. Koko tunnekirjoa ravisteleva katselukokemus on ikimuistoinen.

- J. Pikkarainen

The Girl Who Leapt Through Time
Komediallinen anime kertoo tytöstä nimeltä Konno, joka huomaa pystyvänsä matkaamaan ajassa. Sci-fi-elementistä huolimatta käsikirjoitus lähestyy aihetta hyvin arkisesta näkökulmasta tytön käyttäessä taitoaan omien mielihalujensa tyydyttämiseksi sekä parisuhdeongelmien välttämiseksi. Oikeastaan parin päivän ajanjaksolle sijoittuva juoni muistuttaa hivenen Bill Murrayn tähdittämää Päiväni murmelina -komediaa siinä, että Konno pyrkii tekemään ohikiitävästä päivästään mahdollisimman onnistuneen laulamalla muun muassa karaokea kymmenen tuntia putkeen.

- J. Pikkarainen

The Good, the Bad, the Weird
Sergio Leonen westerniä lainaavasta sekopääkomediasta ei vauhtia, luoteja, hevosvoimia ja räjähdyksiä uuvu. Juoni on sama kuin esikuvassakin, mutta se jää ainoaksi yhdistäväksi asiaksi näiden kahden välillä. Huumoriltaan ajoittain hieman ontuva, mutta toiminnantäyteinen lännen seikkailu ei paljoa tarjoa.

- J. Pikkarainen

The Hurt Locker
Kathryn Bigelow'n The Hurt Locker on takavuosina Hollywoodin kovimmaksi naiseksikin äänestetyn ohjaajan huima paluu huipulle. Pomminpurkuryhmää Irakin sodan melskeissä seuraava trilleri tuo pelon ja kauhut lähelle ja näyttää ravistelevan rajuin vedoin mitä huippuvaarallinen työ paitsi pitää sisällään, myös sen, mitä se tekee suorittajilleen. Bravo-komppanian pommiryhmä, kersantti JT Sanborn (Anthony Mackie) ja tämän ykköshanska Owen Eldridge (Brian Gerraghty), menettävät johtajansa attentaatissa ja saavat uudeksi kärkimiehekseen kersantti Will Jamesin (Jeremy Renner Oscarin arvoisessa roolissa). Sanbornin ja Eldridgen komennusta on jäljellä enää 39 päivää, mutta kaikkea vastaan kapinoivan ja kuolemaa halveksuvan Jamesin otteet voivat tuoda koko ryhmälle kotimatkan aiottua aiemmin, lyijyarkussa.

Bigelow näyttää heti ensimmäisellä vartilla, mistä on kyse: The Hurt Lockerin avaus kun on 2000-luvun jännittävintä ja intensiivisintä, takapää kylmänä penkin reunalta seurattavaa jännitysnäytelmää, joka ei ulkokohtaisia tehokeinoja kaipaa. Kun mahdollinen räjähde on paikannettu ja pommiryhmä aloittamassa sen purun, todellinen tehtävä vasta alkaa. Kuka tahansa lähietäisyydellä tilannetta seuraava sivustakatsoja voi olla attentaatin takana sormi liipaisimella, jollaisina toimivat kaikki mahdolliset sähkölaitteet taskulampuista kännyköihin. Kihelmöivä jännitys synnytetään yksinkertaisin, lähes dokumentaarisin keinoin, ilman päällekäyviä äänivalleja.

Elämänsä roolityön tekevän Jeremy Rennerin, vakuuttavan Anthony Mackien ja hienosti alituisen pelon sisäistäneen Brian Gerraghtyn ohella myös sivurooleissa nähdään taitavaa ja varsin nimekästä sakkia. Ralph Fiennes, Guy Pearce, David Morse ja Evangeline Lily piipahtavat kaikki kuvissa yllättävissä tilanteissa, mutta Bigelow'n sotatantereella ei voi koskaan olla varma, kenet salamurhaajan luoti tai epähuomiossa sivuutettu tienvarren roskakasa tappaa. The Hurt Locker on yksi parhaista sotakuvista ikinä.

- Jussi U. Pellonpää

The Tournament
Scott Mann lainaa toimintarainassaan tuttua kaavaa. Ryhmä tappajia sijoitetaan lähialueelle tehtävänään tappaa kilpailijansa. Viimeinen eloonjäänyt kruunataan maailman parhaaksi salamurhaajaksi massiivisen tuohikeon kera. Mikä tekee The Tournamentista hieman poikkeavamman genren muihin teoksiin nähden on sen tavallista kovempi näyttelijäkaarti. Ving Rhames, Robert Carlyle, Kelly Hu, Liam Cunningham ja Ian Somerhalder tähdittävät brutaalia verikekkeriä, jossa sivullisen henki on yhtä kallis kuin asetta kantavien kilpailijoidenkin. Hyvin leikellyt toimintakohtaukset ja kiivas tempo pitävät puolitoistatuntisen rainan jatkuvassa liikkeessä.

- J. Pikkarainen

Thirst
Chan-wook Parkin uusin vampyyriraina poikkeaa perinteisestä mytologiasta ja kasvaa kiinnostavaksi tutkielmaksi intohimosta ja synnistä. Juoni vahingossa yön eläjäksi muuttuvasta papista tutkii vampyyrimyyttiä arkisemmalta kannalta. Uskon ja himon taistelu päähenkilön sisällä on elokuvan nautinnollisinta antia, mutta loppua kohden juoni lähtee rönsyilemään turhan moneen suuntaan. Visuaalisuudestaan tunnettu ohjaaja ei ole myöskään parhaimmassa terässä kompositioiden kanssa, tosin mestarillisen kosto-trilogian varjosta on vaikea nousta.

- J. Pikkarainen

Visioneers
Vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen sijoittuva komedia alkaa hyvin, mutta menettää lankansa totaalisesti ensimmäisen puolituntisen jälkeen. Suurkorporaatio Jeffersin työntekijä alkaa saada oireita, jotka on yhdistetty mantereella levinneeseen tautiin, joka päättyy kantajan spontaaniin räjähtämiseen. Visioneersin maalaama kuva työn tehostamisesta sekä sen muuttumisesta rutiininomaiseksi on pelottavan mahdollinen nykypäivänäkin. Huoneiden seinällä oleva kello ilmoittaa minuutin välein masentavalla tarkkuudella jäljellä olevan työajan ennen viikonloppua, samalla kun yläkerran väki tarkastaa joka toinen minuutti työntekijöidensä tehot soittamalla. Huumori jää toistamaan itseään, eikä elokuva ensimmäisen puolituntisen jälkeen enää saavuta alun nerokkuutta. Unelmien ympärillä pyörivä teema käsitellään pinnallisesti.

- J. Pikkarainen

Yatterman
Oletko koskaan miettinyt, miltä japanilaisen roolipelin ihmisnäyttelijöin tehty filmatisointi voisi näyttää? Japanilainen kulttiohjaaja Takashi Miike vastaa puolestanne elokuvallaan Yatterman. 1970-luvun animaatiosarjaan perustuva reikäpääkomedia on takuuvarmaa Miikeä. Jättiläisrobotteja, musikaaliesityksiä, mielenvikaista toimintaa (joskin puuttuvalla ultraväkivaltaisuudella) ja huumoria, johon vain aasialaiset pystyvät. Liukuhihnatuotantona elokuvia kyhäävä ohjaaja jatkaa Yattermanilla tarkoituksellisen yliampuvaa laaduttomuutta, jonka puhdas kineettinen energia muokkaa elokuvan huonouden silkaksi nautinnoksi. Joskin ainoastaan Miiken faneille, sillä ohjaajaa tuntemattomille Yattermania ei uskalla suositella – vähän kuin miehen mitään muutakaan työtä.

- J. Pikkarainen

Lisää uusi kommentti



Copyright © FilmiFIN 2004 - 2016