Rakkautta & Anarkiaa 2011 -päiväkirja, osa 1
Janne Mikkonen, Ma, 26/09/2011 - 00:00

Rakkautta & Anarkiaa 2011 -elokuvafestivaali on saatu kunnialla päätökseen, ja mielessä on jälleen tukullinen muistoja toinen toistaan laadukkaammista elokuvista. Cinefiilien vuoden kohokohta tarjosi tälläkin kertaa laajan kattauksen epämääräisestä indiehäröilystä maineikkaiden ohjaajien tuoreimpiin teoksiin. Itselläni oli kunnia ja tilaisuus viettää kokonaiset kymmenen päivää elokuvien parissa. Tuloksena syntyi todellisuuden ja fiktion rajamailla vietettyä ajanjaksoa kertaava festivaalipäiväkirja.

Perjantai: Testosteronin kyllästämää
Festivaaliurakkani oli tarkoitus alkaa ennakkoon kiinnostusta herättäneellä Miss Balalla. Espanjalaiskaunottaren retket jäivät kuitenkin näkemättä, sillä tekstitysongelmat riivasivat ensimmäisen näytöksen alkua. Teatteri hyvitti tilanteen jakamalla salista poistuneille vapaalippuja. Esitysten peruuntumiset ovat joka tapauksessa ikäviä festivaalilla, jossa monet kiitävät teatterista toiseen hyvinkin tiiviillä aikataululla. Neiti luodin siirtyessä syrjään muuttui aloituspäiväni testosteronilla ääriään myöten kyllästetyksi hurmioksi.

Houkuttelevasti nimetty Mad Bastards on luokiteltu festivaalin ”Indie-helmet”-sarjaan, eikä kuvaus voisi tässä tapauksessa osuvammin sattua kohdalleen. Hyvällä tavalla oudossa elokuvassa Australian aboriginaalien tosikertomukset sekoittuvat fiktioon ja tuloksena on leuat loksauttava keitos filosofista pohdiskelua, miehistä tunteilua, lihasten esittelyä, showpainia, autolla kaahailua ja taivaanrannan tuijottelua. Poukkoilevasti etenevän tarinan keskiössä on vankilasta vapautunut – kuonoonsa saaneelta Steven Seagalilta näyttävä – TJ (Dean Daley-Jones), joka matkustaa liftaamalla kauas läntiseen Australiaan tapaamaan poikaansa. Vastassa on kylän kovaluonteinen, mutta yhtälailla humaani poliisi Texas, joka järjestää keskustelutilaisuuksia aboriginaaleille. Miesten puhuessa avioelämän vaikeuksista tunnelma on välillä kuin katsoisi Miesten vuoron paikallista sovitusta. Kokonaisuuden kruunaavat viipyilevät musiikkijaksot, joissa kuullaan paikallisia lauluja.

Päivän toisessa elokuvassa pääsin tutustumaan belgialaisen kasvuhormonimafian elämään. Michaël R. Roskamin Bullhead kertoo hyytävän tarinan testosteronivalmisteita janoavasta Jacky Vanmarsenillesta, jonka sukukalleudet on lapsena murskattu kivellä hakaten. Piikittäessään testosteronia yltiömäisen treenatusta miehestä purkautuu raivohärkä, jota ei kirjaimellisesti pidättele enää mikään. Perinteisen gansterielokuvan hengessä konflikteihin ajaudutaan sekä liiketoimissa että perheen sisällä. Kaikilla tasoilla - niin teknisesti, näyttelyllisesti kuin juonellisesti - onnistunut teos antaa odottaa esikoisohjaaja Roskamilta suuria myös tulevaisuudessa. Armottoman Bullheadin voimakkaat kuvat jäivät pitkäksi aikaa kalvamaan mieltä ja palasivat vielä uniinkin.

     

Lauantai: Yhteisöelämän kipukohtia
Lauantainen neljän elokuvan kimara alkoi tyylikkäällä yksilösuorituksella. Italialainen Gorbarchiof ei nimestään huolimatta kerro kiistellystä venäläisuudistajasta, vaan fiktiivisen elokuvan päähenkilönä on tragikoominen hahmo Marino Pacileo. Huippulahjakkaan Toni Servillon esittämä vähäpuheinen kuminaama on mukana elokuvan jokaisessa kohtauksessa, ja kyseessä onkin lähinnä yhden miehen show. Sisällöllisesti Gorbarchiof ei tarjoa mitään maata mullistavaa, vaikka Pacileo ehtiikin puolitoistatuntisen aikana kokea lähes kaikki inhimilliset tuntemukset ihastuksesta pettymykseen ja suuruusharhaluulosta ahdinkoon. Kunnioitusta herättävintä elokuvassa on se, kuinka hämmästyttävän ambivalentti hahmo Servillon "Gorbatšovista" tapahtumien edetessä kehittyy.

Ruotsalainen Play oli paperilla yksi tämänvuotisen festivaalin kiinnostavimmista teoksista. Kaverini sanoin Play on kuin realistisempi versio Michael Haneken Funny Gamesista. Tositapahtumista pontensa saava tarina kertoo maahanmuuttajapoikien jengistä, joka pakottaa kolme kantaruotsalaista lasta mukaan alistavaan psykologiseen peliin. Vaikka elokuva on sanomaltaan ehdottoman poliittinen, se keskittyy ennemmin analysoimaan ja purkamaan auki nykytilannetta kuin osoittelemaan helppoja syyllisiä. Yksi ilmiselvä syyllinen ovat kuitenkin elokuvan aikuiset, jotka toimillaan vain syventävät ongelmia entisestään. Piittaamattomien aikuisten koston saa lopulta tuntea nahoissaan täysin sattumanvaraisesti valittu viaton maahanmuuttajalapsi. Playn kohtaukset on kuvattu etäältä paikallaan pysyvällä kameralla, mikä luo elokuvaan dokumentaarisen vaikutelman. Tekojen julmuudesta huolimatta on helppo uskoa, että tällaista saattaisi tapahtua myös oikeassa nyky-Ruotsissa.

Viime kevään Berlinale-elokuvafestivaalilla Khodorkovski sai osakseen ilmaista mediahuomiota, kun kävi ilmi, että uunituoreen dokumentin sisältäneet tietokoneet olivat mystisesti kadonneet. Mainostempuksikin arvioidun hälinän jälkeen on ilahduttavaa huomata, ettei venäläisoligarkin tarina ole sisällöltään pelkän ulkoisen kohun varassa. Nimen perusteella voisi olettaa elokuvan puhtaaksi henkilökuvaksi, mutta dokumentti kertoo aivan yhtä paljon, ellei jopa enemmän oligarkkiluokan synnystä 1990-luvun alkupuolen Venäjällä. Maan poliittista historiaa kartoittavat jaksot ovatkin elokuvan kiinnostavinta antia. Samalla muuta sisältöä kaihertaa se, että telkien takana viruva Hodorkovski on kaikessa ristiriitaisuudessaan jo nykyisin sangen vähämerkityksinen hahmo Venäjän poliittisella kentällä. Tietokonevarkaudesta paikalla ollut ohjaaja Cyril Tuschi (kolmas kuva vasemmalta) mainitsi sen verran, että varkaiden tavoitteena oli mitä luultavimmin vain hankkia itselleen Mac-tietokoneita. Salaliittoteorian ainekset ovat kuitenkin jo tukevasti ilmassa.

Neljä elokuvaa samana päivänä on yksinkertaisesti liikaa, vaikkei Joshua Marstonin The Forgiveness of Bloodista voi juuri pahaa sanaa keksiäkään. Juonikuviossa konfliktien lähteenä on vanhan ja uuden kulttuurin väliin syntyvä kitka. Pienen albanialaiskylän nuoret haluaisivat viettää normaalia elämää, mutta arjen soljumisen katkaisee perheiden välinen veriseksi yltyvä maakiista, jonka ratkaisussa olisi noudatettava vuosisatoja vanhan kanun-lain mukaista verikostoa. Tilanteen setviminen asettaa teini-ikäisen Nikin (Tristan Halilaj) ja muun perheen suurten yksilöllisten valintojen äärelle ja saa jokaisen reagoimaan omalla tavallaan. Tarina on siinä mielessä universaali, että vastaavia kysymyksiä uuden ja vanhan normiston yhteensovittamisesta voi nykyaikana nousta esille lähes missä tahansa maailman kolkassa.

        
 

Sunnuntai: Mielen liikkeitä

Rebecca Dalyn esikoisohjausta The Other Side of Sleep voisi nimittää lupaavaksi kompuroinniksi. Tehtaalla työskentelevän Arlenen näkulmasta kerrottu tarina sekoittaa klassiseen murhamysteeriin muodikkaita mihin tässä pitäisi uskoa -elementtejä. Lähiseudulla tapahtuneesta murhasta epäilyttävän kiinnostuneen Arlenen unissakävelyyn kietoutuva juoni on lähtöasetelmaltaan vetoava, mutta alkuodotuksia ei kyetä täysin lunastamaan. Jostain syystä elokuva tuntuu välttelevän viimeiseen asti perinteisiä suspensen tehokeinoja, minkä seurauksena kunnollista jännitettä ei pääse rakentumaan. The Other Side of Sleepin perusongelmaan ei auta edes se, että pääosassa nähtävä Antonia Campbell tekee kaikkensa luodakseen herkän ja samaistuttavan roolihahmon. Alusta loppuun utuisen seesteisenä säilyvä yleistunnelma antaa silti vahvoja viitteitä Dalyn kyvyistä elokuvantekijänä.

Gus Van Santista on helppo pitää, sillä mies tuntuu tarjoavan vuorotellen ohjelmaa laajoille ja vaativammille yleisöille.Ylensyöntiin yllyttänyt thaibuffet haittasi hieman ohjaajan tuoreen Restless-elokuvan katsomista, mutta vahva omituisen rakkauden kertomus olikin oivaa vastalääkettä väsymykselle. Hautajaiskuokkavierailua harrastava Enoch (Henry Hopper) kohtaa eräänä päivänä parantumatonta syöpää sairastavan Annabelin (Mia Wasikowska), jonka elinaika on lähestymässä loppuaan. Reflektiivinen suhde kuolemaan yhdistää, ja nuorukaiset päättävät ottaa vähäisistä hetkistä kaiken irti. Restlessissä lähtötilanne on erikoinen, mutta käsittelytapa turvallinen ja lämminhenkinen. Tässä on elokuva, jota katsomaan voisi pelottomin mielin passittaa lähes kenet tahansa.

Elokuvafestivaalin ensimmäinen viikonloppu lipui päätökseensä odottavissa tunnelmissa. Jussi Parviaisen Yksinteoin kaksi oli jo kauan sitten tämänvuotisen festivaalin must see -tapaus ja lopulta ainoa elokuva, jota varten raahauduin jonottamaan lippua jo ennen näyttelytilan ovien avautumista. Alkuperäinen vuonna 1990 ilmestynyt kulttidokumentti on tunnettu vaikeasta saatavuudestaan, eikä myöskään allekirjoittanut ole sitä koskaan päässyt näkemään. Siinä missä ensimmäinen Yksinteoin perustui tositapahtumiin, tällä kertaa sekoillaan jossain faktan ja fiktion välimaastossa. Keskusteluissa viitataan todellisiin henkilöihin ja uutisiin, vaikka tosiasiassa taustalla on Parviaisen itsensä luoma käsikirjoitus. Ensimmäistä elokuvaa ovat sen nähneet kuvanneet paikoitellen ahdistavaksi, mutta kakkososaan tämä ei täysin päde, sillä avoin fiktiivisyys vähentää vääjäämättä kuvien painostavuutta. Yksinteoin kaksi ei lopulta onnistunut lunastamaan ylisuuria ennakko-odotuksia, mutta omituisena rappiotaiteen ilmiönä se on festivaalin tarjonnassa vertaansa vailla. Lisäarvoa sunnuntaiselle ensiesitykselle antoi Jussi Parviaisen itsensä saapuminen paikalle. Elämäntaiteilijan jutut olivat edelleen yhtä polveilevia ja alatyylisiä, mutta ulkoisesti mies oli kokenut huomattavan muodonmuutoksen. Kenties saamme jo ensi vuoden Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla tutustua Parviaisen seuraavaan tuotantoon Kelpaanko teille, jonka tekemisestä hän on blogissaan vihjaillut.

     

Maanantai: Nihilistejä ja lahjakkuuksia
Venäläinen A Stoker kertoo teollisuushallissa kirjaa naputtelevasta erakoituneesta sotasankarista, jonka tehtävänä on pitää tulipesän liekkiä yllä. Tarinan edetessä paikalla vierailee toinen toistaan yrmeämpiä gangstereita mukanaan poltettaviksi tarkoitettuja ruumiita. Arki lipuu omalla painollaan, kunnes tulipesän luota löytyy tuttu keltainen korkokenkä. A Stokerin maailma on yksiselitteisen synkkä ja pohjattoman nihilistinen, mutta siltikin elokuvaa katsoessa oli jatkuvasti hymy herkässä. Ohjaaja Aleksei Balabanovin jankkaava tyyli ei takuulla viehätä kaikkia, mutta äärimmilleen viritetyn ironian ystäville elokuva tarjoaa poikkeuksellista herkkua. Dialogi on vähäsanaista, kävelykohtaukset pitkiä ja toisteinen musiikki sisältöä kunnioittavaa.

The Mill and the Crossin kohdalla täytyy myöntää, että saatoin parissa kohtaa jopa valahtaa uneen. Festivaalikeskusteluiden perusteella elokuva tuntuu jakavan kovasti mielipiteitä. Luultavimmin erontekijä on siinä, onko keskiössä oleva alankomaalaisen Pieter Brueghelin maalaus kuinka hyvin entuudestaan tuttu ja onko katsoja ylipäätään viehättynyt ajatukseen yksittäistä maalausta tulkitsevasta elokuvasta. Käsittelytapa on kieltämättä erikoinen, ja viipyilevän kauniissa kuvissa voi lepuuttaa silmiään.

Teini-ikäisenä arki-illat päättyivät usein Conan O’Brienin juttuihin, ja niihin oli hyvä lopettaa myös festivaalin neljäs päivä. Rodman Flenderin dokumentissa Conan O’Brien Can’t Stop katsojat pääsevät tutustumaan lähetysajan ulkopuoliseen talkshow-juontajaan. Puolen vuoden tv-karanteenin aikana kuvatut otokset piirtävät kuvaa lahjakkaasta ja suunnattoman ahkerasta miehestä, jonka määrätietoisuudesta saavat välillä kärsiä yhtälailla niin työtoverit kuin perhe. Dokumentin kiinnostavinta antia ovat Conanin kenties aidoimmillaan esittävät haastattelujaksot sekä lavashow’n jälkeiset hetket, joissa äänensä käheäksi huutanut koomikko jaksaa edelleen kuuliaisesti tavata fanejaan. Kuvamateriaalia on arvatenkin kertynyt kymmeniä tunteja, mutta on joka tapauksessa yllättävää huomata, että Conan O’Brien pystyy kulissien takana olemaan jopa hauskempi kuin viimeaikaisissa ohjelmissaan.

     

Tiistai: Vartissa Japanista Britanniaan
Perusasetelmaltaan Takashi Miiken 13 Assassins ei tarjoa mitään mullistavaa. Perinteitä kunnioittavassa samuraitarinassa 13 yliluonnollisin taidoin varustettua miekkamiestä nousee moninkertaista tusinataistelijoiden armeijaa vastaan. Kaiken pahan alku on kaidalle tielle livennyt lordi Naritsugu (Gorô Inagaki), joka silmittömässä hyökkäävyydessään näyttäytyy sangen yksipuolisena hahmona. Kärjistynyt tilanne johtaa Seitsemän samuraita -henkiseen kyläkahakkaan, joka täyttää kestollaan yli kolmasosan elokuvasta. Hurmiollisiin mittoihin yltyvä kamppailu tarjoaa yltiöpäistä verenvuodatusta ja pirullisen kekseliäitä ansoja, mutta taistelun dramaattisuutta syö pahasti se, että tarinan henkilöhahmoihin ei ehdi alkupuolen valmistelujaksossa kunnolla samaistua. Kaikkien aikojen samuraiklassikosta ammentava teos kompuroi lopulta juuri niissä seikoissa, jotka tekivät Kurosawan työstä ikimuistettavan. Harvinaisen komean taistelukohtauksensa ansiosta 13 Assassins on silti oikein kelpoa samuraiviihdettä.

Aiemmin näyttelijärooleistaan tunnetun Paddy Considinen Tyrannosauria ei pitäisi katsoa iltamyöhään, mutta sitä en tiennyt etukäteen. Alusta loppuun armotonta inhorealismitylytystä syöksevä elokuva ei sovi unilääkkeeksi, ja lopputekstien aikana tuntui siltä kuin olisi itse saanut turpaansa. Mallikelpoisen sujuvassa ja kypsässä esikoisohjauksessa henkilöt ovat ajautuneet toinen toistaan syvempiin ongelmiin. Nyrkkitappeluihin herkästi päätyvä leskimies Joseph (Peter Mullan) tutustuu hartaasti uskovaiseen Hannahiin (Olivia Colman), jonka kotona pahoinpitelyn ja nöyryytyksen uhka on jatkuvasti läsnä. Ikävien tapahtumien myötä Josephin ja Hannahin välille kehittyy eriskummallinen suhde. Tyrannosaurin kurjuuden, vihan ja väkivallan tutkielmassa toivon liekki on himmeä ja pieni, mutta sitäkin lohdullisempi. Loistavien näyttelijäsuoritusten lisäksi elokuvassa lämmittää sen yllätyksellisyys ja liiallisen moralisoinnin välttely. Huomio, Paddy Considine! Olet tarkkailulistallani.

  
Kuvagalleria: 

Lisää uusi kommentti



Copyright © FilmiFIN 2004 - 2016