Rakkautta & Anarkiaa 2011 -päiväkirja, osa 2
Janne Mikkonen, Su, 02/10/2011 - 00:00

Vuoden 2011 Rakkautta & Anarkiaa -ohjelmisto oli provokaation ja lupaavien esikoisohjaajien juhlaa. Niistä 27 elokuvasta, jotka ehdin ennen festivaalia ja festivaalin aikana nähdä, valtaosa oli vähintään kelvollisia ja huomattava määrä jopa loistavia. Jos tasaisen laadukkaasta tarjonnasta pitäisi valita viisi parasta teosta, ne olisivat katsomisjärjestyksessä Nicholas Wending-Refnin mestariteos Drive, ruotsalainen dokudraama Play, Paddy Considinen esikoisohjaus Tyrannosaur sekä päätösviikonlopulle osuneet Hesher ja Nader & Simin: Ero. Viihdyttävimmän katsomiselämyksen tarjosi viimeisen päivän aloittanut Robot, ja jaetun kummajaispalkinnon nappaavat itseoikeutetusti Jussi Parviaisen Yksinteoin kaksi sekä tässä artikkelissa käsiteltävä Arirang. Ahkerille järjestäjille kuuluvat suuret kiitokset kaikella tapaa onnistuneesta ja antoisasta festivaalista.

Keskiviikko: Jotain erikoista
Kulttiohjaaja Sion Sonon nelituntinen Love Exposure oli viimevuotisen Rakkautta & Anarkiaa -kattauksen kohokohtia. Tämänkertaisessa ohjelmistossa tuotteliaalta tekijältä oli mukana kaksi elokuvaa, joista Cold Fishiin ehdin tutustua jo kevään Night Visions -elokuvamaratonissa. Suoraviivaisempaan ja loppua kohden alati brutaalimmaksi muuttuvaan Cold Fishiin verrattuna Guilty of Romance liikkuu metaforisemmilla tasoilla; olkoonkin, että kuvallinen anti on kaikkea muuta kuin vihjailevaa. Tarina kertoo kuvankauniista Izumista, joka tuntee jämähtäneensä loukkuun palvellessaan päivät pitkät kuuluisaa kirjailijamiestään. Retki identiteetin etsintään ja seksuaaliseen vapautumiseen saa alkusysäyksen osa-aikaisesta valokuvamallin työstä, kunnes vaatteet pikkuhiljaa vähentyvät ja Izumi ajautuu mukaan prostituution synkkään maailmaan. Sonon elokuville ominaiseen tapaan viattomasti käynnistyvä projekti päättyy tälläkin kertaa armottomaan verenvuodatukseen. Suorasukaisen kuvastonsa taustalla Guilty of Romance sivuaa painavia kysymyksiä vallasta, sukupuolirooleista ja naisten yhteiskunnallisesta asemasta. Syvällisempi anti on samalla osittain elokuvan suurin kompastuskivi, sillä mukaan on päässyt huomattava määrä tyhjäkäyntiä ja samantekevää jaarittelua. Monitulkintainen ja kysymyksiä herättävä loppu on kekseliäs ja elokuvan teemojen kannalta ehdottoman tärkeä.

Ben Wheatleyn Kill List kuuluu niihin elokuviin, joista ei pitäisi lukea sanaakaan etukäteen. Sen verran kerrottakoon, että juonen keskiössä ovat Jay ja Gal - kaksi entistä armeijakaverusta, jotka toteuttavat työkseen palkkamurhia. Surkuhupaisa parivaljakko tuntuu ensialkuun kärsivän lähinnä parisuhdeongelmista, kunnes asioiden vinoutuneisuus paljastaa hiljalleen todelliset kasvonsa. Kaikkia genreluokituksia kaihtavaa elokuvaa voi kuvailla parhaiten luettelemalla yksittäisiä laatumääreitä: Kill List on hauska, nokkela, aavemainen, väkivaltainen, absurdi, yllättävä, mielipuolinen ja sanalla sanoen kiehtova. Lopputekstien kadottua vieressäni istunut mies tokaisi kaverilleen tuohtuneella äänellä: “Koko viikko on katsottu elokuvia, ja nyt löytyi kyllä festivaalin turhin tekele.” Etäisyyttä välillämme oli vain metri, mutta yhtä suurta henkistä välimatkaa en muista kehenkään tunteneeni aikapäiviin.

  

Torstai: Korpipsykologiaa
Elokuvat ovat jo useaan otteeseen kuvanneet sodan psyykettä horjuttavia vaikutuksia, mutta mitä tehdä, kun todellisuus näyttää saavan paranormaaleja piirteitä? Dejan Zecevicin The Enemy kertoo kotiinlähtöä odottavasta serbialaissotilaiden joukosta Bosnian sodan loppuvaiheessa. Ryhmän integriteetti alkaa rakoilla, kun sotilaat törmäävät Dadaan – vihollisjoukkojen vapauttamaan salamyhkäiseen mieheen, jonka väitetään olevan itsensä  Luciferin inkarnaatio. Nykymuodin mukaisesti katsojalle ei suoraan alleviivata, mitkä tapahtumista ovat totta ja mitkä vain päähenkilöiden kuvitelmaa. Näytöksessä paikalla olleen ohjaaja Zecevicin mielestä The Enemyn tarina toimisi yhtälailla missä tahansa ympäristössä. Perimmältään kyse onkin sotatilan epävarmuuteen liittyvästä psykologisesta paineesta, joka saa sotilaat lopulta menettämään kärsivällisyytensä ja kääntymään toisiaan vastaan. Erityisiä ylistyssanoja elokuva ansaitsee juuri kyvystään pitää yllä tasaisen jatkuvaa jännitettä. Ainoastaan viimeisillä minuuteilla metafyysinen höpinä nousee liian suureen rooliin, mikä jättää kaipaamaan tarinalle jämäkämpää lopetusta.

Suurta arvostusta nauttivan elokuvaohjaaja Kim Ki-Dukin itsehoitodokumentti Arirang oli kaiketi festivaalin omituisin katsomiskokemus. Kuvaushetkellä Kimin edellisestä elokuvasta Dream on kulunut kolme vuotta, ja koko tämän ajan ohjaajaa on vaivannut vakava “director’s block” - kyvyttömyys saada käyntiin seuraavaa tuotantoa. Tilanteen ratkaisemiseksi Kim ei astele terapeutin pakeille, vaan erakoituu syrjäiseen mökkiin ja antaa Sigmund Freudin hengessä itselleen omaterapiaa. Miltei yksinomaan kameralle suunnattua monologia sisältävästä Arirangista pitääkseen katsojan on parasta ottaa siihen jokin näkökulma. Kim Ki-Dukin faneille dokumentti tarjoaa kurkistuksen ohjaajan elämään ja sielunmaisemaan, mutta muutkin voivat nauttia Arirangin psykologisesta annista ja elokuvantekoon liittyvistä pohdinnoista. Erityisen onnistuneita (jos “onnistumisesta” voi tässä yhteydessä puhua) ovat kohtaukset, joissa Kim haastattelee agitatiiviseen sävyyn itseään ja kyseenalaistaa omia käsityksiään. Omintakeisessa lopussa päähenkilö jättää korpimökkinsä ja kuvien todellisuus alkaa saada värittyneitä sävyjä.

  

Lauantai: Hieman rakkautta, paljon anarkiaa
Levollisen välipäivän jälkeen lauantain anarkistinen anti iski moninkertaiselle voimalla. M.I.A.:n provokatiivisesta Born Free -musiikkivideosta tutun Romain Gavrasin esikoispitkä Our Day Will Come jättää kysymään, onko tarinan päättömyys harkinnan tulosta vai silkkaa ajattelun laiskuutta. Raivokkaan road movien keskushahmoina ovat vihainen ja epävarma nuorimies Rémy sekä misantrooppi psykiatri Patrick, joita molempia yhdistää syvästi halveksittu punatukkaisuus. Vähemmistöläisten turvasatama häämöttää Irlannissa, johon suunnataan Porchen, haulikon ja jalkajousen turvin. Vastaavanlaisia huonojen vaikutteiden mestari-kisälli-suhteita on nähty elokuvissa useasti, mutta tällä kertaa toiminta lähtee astetta pahemmin käsistä ja matkanteon perimmäiset motiivit muuttuvat minuutti minuutilta sameammiksi. Lupaava nuori näyttelijä Olivier Barthlemy ja aina yhtä karismaattinen Vincent Cassel antavat elokuvalle särmää ja tinkimätöntä asennetta. Sinänsä yllättävä juonikuvio kaipaisi voimakkaan ulkokuorensa alle ripauksen ajatusta, sillä käytännössä koko kestonsa ajan Our Day Will Comea vaivaa tietty merkityksettömyys, jota en ainakaan itse kykene tulkitsemaan Gavrasin tietoiseksi ratkaisuksi.

Festivaalini alkoi Kino Engelin piskuisessa salissa Mad Bastardsilla, ja siellä sain ilokseni kokea myös toisen indie-helmen. Alkutilanteen perusteella Hesheriä voisi erehtyä luulemaan kehnoksi tusinaperhedraamaksi: Kouluikäinen poika T.J. on menettänyt kolarissa äitinsä, eikä masentuneesta isästä (Rainn Wilson) ja höppänästä mummosta ole liioin apua. Lisämausteena keitosta hämmentämässä on Natalie Portmanin näyttelemä kauppatäti, joka saa olemuksellaan pasmat sekaisin itse kultakin. Perhekuvauksen kliseekaava murskautuu palasiksi, kun paikalle lävähtää jostain rääväsuinen pitkätukka Hesher (Joseph Gordon-Levitt), joka lupia kyselemättä asettuu loiseksi taloon ja sysää koko perheen elämän uusille raiteille. Kaikessa anarkistisuudessaan Spencer Susserin esikoisohjaus on sydämeltään lämmin ja aivan pirullisen nokkela. Hesherin hahmossa ruumiillistuu eräänlainen Deus ex Machina, jonka destruktiiviseen toimintaan sisältyy pohjimmiltaan hyvään pyrkivä ja eheyttävä tarkoitus. Ilman Gordon-Lewittin suvereenia roolityötä elokuva olisi sangen merkityksetön, mutta tällainen ajatusleikki on yhdentekevä, sillä Hesherissä keskeistä on nimenomaan sen refleksiivinen suhde amerikkalaisen perhedraaman lajityyppiin. Kun taustalla soivat vielä poikkeuksellisesti Metallican musiikit, mitä muuta voi ihminen lauantain myöhäisiltaan toivoa?

  

Sunnuntai: Vieraalla maalla
Intian kallein elokuva Robot tuntui ainoalta oikealta tavalta käynnistää festivaalin viimeinen päivä. Monien muiden tapaan olin jo ehtinyt tutustua elokuvan toimintakohtauksiin suurta suosiota keränneen Youtube-videon kautta. Yksittäisistä pätkistä koostettujen videoiden kohdalla on tyypillistä, ettei elokuvassa juuri muuta näkemisen arvoista olekaan, mutta Robot onnistui todistamaan ennakkoluulon täydellisen vääräksi. Perusasetelmaltaan yksinkertaisessa juonessa tohtori Vaseegaran on saanut rakennettuksi Chitti-androidin, joka on ihmisiin nähden lähes kaikella tapaa ylivertainen. Ongelmia alkaa syntyä, kun robotille annetaan tunteet ja tämä rakastuukin palavasti Vaseegaranin säkenöivään tyttöystävään. Hauska, viihdyttävä ja suuren budjettinsa ansiosta myös teknisesti näyttävä elokuva naulitsi penkkiin koko kolmituntisen kestonsa ajan, eikä leikkauspöydälle olisi käyttöä kuin muutamissa kohtauksissa. Robot tarjoaa myös samalla kiinnostavan katsauksen paikallisiin ajattelutapohin ja moraalikäsityksiin, jotka tuntuvat länsimaisesta katsojasta ajoittain varsin erikoisilta. Bio Rexin suurijoukkoinen yleisö antoi kohokohdissa aplodeja ja ymmärsi selvästi Robotin arvon. Elokuvan katsominen teatterisalissa tuntuu harvoin yhtä vahvasti sosiaaliselta tapahtumalta.

Tämänvuotinen Rakkautta & Anarkiaa -istuntoni päättyi asianmukaisesti festivaalin päätöselokuvaan. Berliinin elokuvajuhlien kultaisen karhun voittaja Nader & Simin: Ero asettaa katsojan monella tapaa ahtaalle. Monisyisen juonen perustana Naderin (Peyman Moadi) ja Siminin (Leila Hatami) hankala avioeroprosessi, joka saa alkunsa, kun pariskunnalla on erimielisyyksiä ulkomaille muutosta. Iranilaisessa yhteiskunnassa avioero aiheuttaisi jo yksinään suurta päänvaivaa, mutta pakkaa sekoittavat entisestään Naderin alzheimerin tautia sairastava isä, kiista tyttären huoltajuudesta ja onnettomuus, joka sysää Naderin mukaan toiseen oikeudenkäyntiin. Vaikka tapahtumaympäristö tuo mukanaan omat erityispiirteensä, kertomus herättelee katsojan yleisinhimillistä moraalitajua: Onko valehtelu oikein, jos sillä päästään kaikkien kannalta parhaaseen lopputulokseen? Kuka henkilöistä on oikeassa, vai ajavatko kaikki vain itsekkäästi omaa etuaan? Kypsä henkilödraama ei anna valmiiksi pureskeltuja vastauksia, vaan jättää ajatustyön katsojan tehtäväksi. Raskaan juonirakenteen seuraaminen ei ole helppoa, mutta palkkiona keskittymisestä on harvinaislaatuinen ja puhutteleva elokuvakokemus.

  
Kuvagalleria: 

Lisää uusi kommentti



Copyright © FilmiFIN 2004 - 2016