Vuonna 1979 syntynyt Rosamund Pike nousi suuren yleisön tietoisuuteen 21-vuotiaana esittäessään Miranda Frostia James Bond -seikkailussa Kuolema saa odottaa (Die Another Day, 2002), jonka menestys poiki tyylikkäälle näyttelijättärelle varsin erilaisia rooleja varsin erilaisissa elokuvissa, kuten The Libertine (2004), Ylpeys ja ennakkoluulo (2005), Fracture - murtumaton (2007), An Education (2009) Surrogates - sijaisrobotit (2009), Titaanien raivo (2012), Jack Reacher – Tappajan jäljillä (2012) ja The World`s End (2013). Se todellinen läpimurto tuli vasta kun ensi-iltansa sai Gone Girl (2014), viime vuoden nerokkain ja koukuttavin trilleri, jonka naispääosasta Pike on aivan ansaistusti Oscar-ehdokkaanakin. Gone Girlia näkemättömien kannattaa huomioida, että haastattelu voi sisältää juonipaljastuksia.

FilmiFIN: Onneksi olkoon loistavasta roolisuorituksesta ja onneksi olkoon myös Oscar-ehdokkuudesta.

Rosamund Pike: Kiitos, vaikka kunnia siitä kuuluukin yhtä paljon Davidille (Fincher, Gone Girl -elokuvan ohjaaja) kuin minullekin. Esittämäni Amy Dunne on meidän molempien rakentama versio Gillian Flynnin (Gone Girl -romaanin ja elokuvan käsikirjoituksen kirjoittaja) luomasta henkilöstä.

FF: Ohjaajan merkitys on erittäin suuri, varsinkin kun kyse on kompleksisesta henkilöstä, kuten...

R.P.: ...Amy, juuri niin. Kun Amyn kaltaista hahmoa lähtee työstämään ja tutkimaan, se tarkoittaa sukellusta syvälle, syvälle sielun pimeimpiin osiin. Sellaisella matkalla on hyvä olla mukana ohjaaja ja kumppani, joka kunnioittaa työtäsi ja luottaa sinuun. David on sellainen ohjaaja, hän ei petä näyttelijöitään, vaikka nämä tekisivät mitä tahansa.

FF: Kyse on siis metodista?

R.P.: Sitä voi kutsua vaikka metodiksikin. Minulle roolihahmon esittäminen on muutakin kuin näyttelemistä ja Amyn kaltainen, äärimmäisen vaarallinen ja epävakaa hahmo voi mennä esittäjänsä psyykeeseen pelottavan vahvasti. Siksi niillä reissuilla on hyvä olla tukea mukana.

FF: Robert De Niro on sanonut, että hienointa näyttelemisessä on se, että saa elää muiden ihmisten elämää, mutta ei joudu maksamaan siitä sitä hintaa, mitä oikeassa elämässä joutuisi.

R.P.: Hyvin sanottu. En minäkään haluaisi oikeasti olla Amy Dunne.

FF: Miten paljon Amyksi tuleminen vaati sinulta?

R.P.: Treenasin nyrkkelijöiden kanssa, koska Amyn fysiikka muuttuu elokuvan aikana useasti. Minun oli nostettava ja laskettava painoani nopeasti, ja siinä hommassa nyrkkeilijät ovat parhaita. Se on joka tapauksessa äärimmäisen raskasta käyttää omaa kehoa tutkimuslaboratoriona.

FF: Siihenkin Robert De Nirolla olisi varmasti jotain sanottavaa.

R.P.: Kuin raivo härkä (Raging Bull, 1980), aivan totta.

FF: Voiko sukellus vaarallisen ihmisen mieleen vaikuttaa näyttelijään?

R.P.: David seurasi tarkasti miten mikäkin kohtaus meihin näyttelijöihin vaikuttaa, hän halusi, että kaikenlainen turhamaisuus jätetään suoraan studion ovelle ja keskitytään ainoastaan olennaiseen. Hän näkee feikin läpi hetkessä. Yhtä paljon Ben (Affleck, Piken vastanäyttelijä Gone Girlissa) oli apuna ja tukena kuvauksissa. Varsinkin Amyn äänen ja puherytmin sekä aksentin löytämisessä kumpikin herroista oli suuresti tukena. Oppineen itärannikon asukin murre, sitä ei napata ilmasta, vaan sen löytämiseen vaaditaan vaivannäköä. Amyn ääni on itse asiassa aavistuksen korkeampi kuin omani.

FF: David Fincher on tullut tutuksi täydellisyyttä vaativana ohjaajana, joka voi ajaa niin näyttelijät kuin teknisen miehistönsäkin hulluuden partaalle. Mistä sinä pidät Fincherin elokuvissa?

R.P.: Hän on mestari rakentamaan kerroksia kohtauksiin. Vaikka kyseessä olisi selkeästi yhden asian kertova otos, hän osaa löytää ihmisistä tasoja, joilla he ajattelevat ja toimivat, tuoden tilanteeseen aina jotain syvempää merkitystä, joka kertoo joko henkilöiden tai tapahtumien historiasta. Hänellä on omat perustellut syynsä kuvauttaa lukuisia ottoja, koska hän haluaa jokaisen kuvan ja kohtauksen olevan täydellinen.

FF: Luitko Gillian Flynnin kirjan (Kiltti tyttö, WSOY, 2013) ennen kuvausten alkua?

R.P.: Luin kirjan kun aloimme keskustella elokuvasta Davidin kanssa. Minä pidin alkuperäisteosta erittäin hauskana ja tarkkana sellaisista asioista, joita en ollut aiemmin nähnyt käsiteltävän niin omaperäisesti.

FF: Mikä sinua siinä erityisesti viehätti.

R.P.: Gillianin tapa kuvata Amya coolina tyttönä, idea siitä, että moderni nainen haluaa olla viileä, sellainen salaperäinen femme fatale, jonka jokainen mies haluaa itselleen, mutta sellaisen persoonan rakentaminen tarkoittaa, ettet ole rehellinen itsellesi, vaan joudut pukeutumaan valepukuun. Jos kohteena oleva mies on autofriikki, nainen katselee Formula ykkösiä ja opettelee tunnistamaan kierroslukuja ja hevosvoimia ja jos uroksen kiinnostuksen kohde on taide, viettelijä osaa viedä tämän näyttelyihin ja diggailee harvinaisia vinyylilevyjä 1980-luvulta. Gillian rakensi Amysta niin monimuotoisen ja monimutkaisen paketin, että siihen hahmoon hyppääminen oli yhtä aikaa sekä pelottavaa, että kiehtovaa, haaste isolla Hoolla.

FF: Oletko sinä koskaan yrittänyt olla cool samalla tavalla kuin Amy?

R.P.: Kyllä (naurua). Enkä tarkoita, että sen tarvitsee aina merkitä jotain pahaa tai julmaa päämääriltään. Toki jos pysyttelet itsellesi vieraassa roolissa jatkuvasti, se voi muuttaa psyykettäsi huomaamatta, mutta pohjimmiltaanhan kyse on kuitenkin näyttelemisestä, jota minä ja moni muu teemme työksemme. Uskon kuitenkin, että ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä päivittäin, tuntevat minut oikeasti ja tietävät, kuka ja mikä olen. Näyttelijät haluavat aina, että ihmiset tuntevat heidät töidensä kautta, mutta minä haluan, että ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä, tuntevat minut.

FF: Luuletko, että Amyn rooli nostaa sinut uudelle tunnettavuuden tasolle?

R.P.: Ei aavistustakaan, mutta onneksi olen ollut mukana bisneksessä jo sen verran ja saanut oman osani sekä julkisuudesta että pettymyksistä, että osaan luullakseni asennoitua tulevaan oikealla tavalla. Tiedän jo miten tämä bisnes toimii, tosin sen oppimiseen meni paljon aikaa, mutta sen myönnän, että kiinnostus minua kohtaan elokuvan tekijöillä on jo nyt aivan erilainen kuin se oli, sanotaan nyt vaikka kolme vuotta sitten. Mutta olen myös realisti, ja tiedän, että hype voi häipyä yhtä nopeasti kuin se kasvoikin.

FF: Oletko koskaan katunut sitä, että urasi alkoi Bond-tyttönä?

R.P.: En osaa katua sellaista, koska silloin kun sain roolin, en tiennyt paremmastakaan. En tiennyt mitään elokuvateollisuudesta, en tiennyt miten valitut roolit tulevat vaikuttamaan tulevaisuuteeni. En ajatellut sellaisia asioita, vaan otin jokaisen työtarjouksen vastaan suurena ja hauskana seikkailuna, eikä minulla ollut vielä aavistustakaan, kuinka tuomitsevia ihmiset voisivat olla.

FF: Mitä tarkoitat?

R.P.: Kun tein Ylpeys ja ennakkoluulon, sain seuraavaksi tarjouksen elokuvasta Doom (2005), joka tuntui mielestäni hauskalta kokeilulta, joten otin tarjouksen vastaan. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka huono siirto urani kannalta oli tehdä sellainen videopeliin pohjaava väkivaltainen jännäri heti hienosti menneen draamaelokuvan jälkeen. En silloin vielä ymmärtänyt kuinka kaikki teot jäsentyvät tulevaisuudessa.

FF: Eli olet ainoastaan yhtä hyvä kuin edellinen elokuvasi.

R.P.: Hyvin sanottu. Tuo on aina pitänyt ja tulee myös aina pitämään paikkansa.

FF: Mutta Bond-tytön status on myös raskas kantaa eikä kovinkaan moni ole sieltä ponnistanut omilleen.

R.P.: Suurin haitta Bond-tyttönä olemisessa on se, että se on niin vahva ja näkyvä leima, tiedäthän mitä tarkoitan?

FF: Bond-tytöt eivät ole oikeita näyttelijöitä, vaan...Bond-tyttöjä.

R.P.: Juuri niin. Minä olin juuri lopettanut koulun ja saavuin koekuvauksiin suoraan reissusta. Olin pukeutunut villatakkiin enkä olisi voinut fyysisesti olla kauempana valkokankaalta nähdystä Miranda Frostista. Se, millaisen kuvan 007 minusta loi, on toden näköisesti vieläkin se imago, millaisena monet ihmiset minut näkevät.

FF: No, jokainen, joka näkee sinut Gone Girlissa, eivät enää koskaan ajattele Miranda Frostia.

R.P.: Kiitos, toivottavasti näin.

FF: Koska päätit ryhtyä näyttelijäksi?

R.P.: Olen aina tiennyt sen. En tosin ajatellut elokuvia, vaan perinteisesti teatteria. Näin itseni teatterin lavalla ja tiesin, että sinne kuulun. En koskaan tuntenut oloani kotoisaksi koulussa tai yliopistossa, en tuntenut kuuluvani siihen sosiaaliseen piiriin, mutta teatterissa tunsin löytäneeni perheen.

FF: Tunnen monia näyttelijöitä, jotka ovat sanoneet samaa, että teatteri on koti.

R.P.: Ymmärrän heitä hyvin (naurua).

FF: Palataanpa vielä Gone Girliin. Amyssa on niin paljon kerroksia, että tuntuiko sinusta siltä, että olisit tehnyt sopimuksen esittää useampiakin henkilöitä yhdellä kertaa?

R.P.: Eiköhän meistä jokainen ole enemmän kuin vain yksi henkilö, sinäkin.

FF: Se kyllä pitää paikkansa, vaikken allekirjoittakaan väittämää persoonan jakautumisesta.

R.P.: Ei tarvitsekaan, se näkyy (naurua). Tarkoitan tällä sitä, että tehdessäsi tätä haastattelua olet eri henkilö kuin kotioloissa, etkö olekin? Tässä ja nyt, et näytä kaikkea mitä olet, mutta teet sen jossain muualla ja muiden kanssa.

FF: Normaalioloissa ihmisen kaikki puolet ovat harvoin esillä, kun taas elokuvissa sellainen on mahdollista.

R.P.: Juuri niin. On harvinaista, että elokuvissa katsojalle annetaan mahdollisuus nähdä henkilön eri puolet. On hyvin tylsää katsella elokuvaa, ja sellaisia on harmittavan paljon, jossa jo alkupuolella voit todeta, että minä tunnen tuon henkilön ja tiedän, mitä hän tulee tekemään. Sitten on elokuvia, jotka avaavat tarinaa enemmän ja antavat katsojalle mahdollisuuden katsoa myös henkilöiden sisään, näkemään heidän ilonsa ja surunsa ja tuntemaan, vihaa tai sympatiaa, mutta tuntemaan yhtä kaikki. Amy on jännittävä yhdistelmä näitä kaikkia puolia. Juuri kun luulet tuntevasi hänet ja luulet tietäväsi mitä hän tekee, hän tekee jotain täysin yllättävää ja odottamatonta. Sellaisen henkilöhahmon esittäminen oli paitsi palkitsevaa, myös äärimmäisen hauskaa.

FF: Millä niinkin vahvan ja hypnoottisen hahmon saa sitten irti itsestään kuvausten jälkeen?

R.P.: Minulla on kaksi pientä poikaa (matemaatikko Robie Uniacken kanssa), jotka kyllä auttavat jättämään päivän työt taaksesi (naurua). Eikä David ole niitä tyyppejä, jotka jättäisivät näyttelijöitään yksin neuroosiensa keskelle kun viimeinenkin valo on sammutettu. Näyttelijän työhän ei ole maailman raskaimpia, tiedäthän mitä tarkoitan. Me olemme äärimmäisen onnekkaita siitä, että saamme tehdä sitä mitä rakastamme, eli kertoa tarinoita. Pelko on osa kerrontaa, mutta vaara ei ole oikea. Me emme ole alalla, jossa joutuisimme vaarantamaan elämämme päivittäin, joten sinulla pitää olla terve suhtautuminen myös tähän.

FF: Ja jälleen jätämme stuntit vähälle huomiolle.

R.P.: Totta, kaikki kunnia heille, mutta minä puhun nyt meistä leipätyönään näyttelevistä komeljanttareista. Jos jokin on tässä työssä vaikeinta, se on tunne siitä, ettet ikinä saa työtäsi valmiiksi. Sinulle tämänkin haastattelun tekeminen päättyy viimeiseen pisteeseen, mutta näyttelijäntyössä täydellinen tyytyväisyys ei ole koskaan saavutettavissa, koska mahdollisuudet erilaisiin tulkintoihin ovat rajattomat. Minulla on tähän kuitenkin terve suhtautuminen ja veikkaan, että niin on Davidillakin. Hän on intohimoinen elokuvan ja täydellisyyden rakastaja, joka kuitenkin tietää milloin on aika saada asiat valmiiksi.

FF: Hän sanoi kerran, että ”Ihmiset väittävät aina, että on olemassa miljoonia tapoja kuvata jokainen kohtaus, mutta minun mielestäni näin ei ole. On olemassa ehkä vain kaksi tapaa tehdä se, ja niistäkin toinen on väärä”.

R.P.: Tuo kertoo paljon Davidista. Hänessä näkee yhä sen pienen pojan, joka oli isänsä kanssa katsomassa Hitchcockin Takaikkunaa (Rear Window, 1954) ja joka elokuvan jälkeen kävi sitä läpi kohtaus kohtaukselta satoja kertoja tahtoen tehdä sen paremmin. Minun laillani hänkin tietää, että asiat pitää osata jättää taakseen ja jatkaa matkaa eteenpäin.

Niin tekee myös FilmiFIN ja kiittää sekä Rosamund Pikea että Fox-Paramountia antoisasta haastattelusta. Tässä se viimeinen piste.