Viime vuosina reality-tv-sarjat ovat yleistyneet ohjelmatarjonnassa ongelmaksi asti. Tositeeveen tulisi tarkoittaa todellista ja aitoa, mutta totuus on valitettavan kaukana siitä. Kun väritetyt ihmissuhdekiemurat seuraavat valmista käsikirjoitusta, paistaa kaikesta häikäilemättömän amatöörimäinen näytteleminen läpi. Huijaamisesta huolimatta miljoonat katsojat seuraavat reality-saippuaoopperaa päivittäin ja vieläpä parhaaseen katseluaikaan. Ajatuksen pidempi pohtiminen saattaa paljastaa oven nykymaailman tilaan. Onko ihmisestä tullut aivottoman hömppäviihteen orja?

Series 7: The Contenders ottaa terävästi kantaa tosi-tv-ilmiöön käyttäen välineinään parodiaa ja mustaa huumoria. S7 kertoo kärjistetysti ja varoittavana esimerkkinä, miten pitkälle tv-maailmassa voidaan mennä, jotta nyky-yhteiskunnan maatuvat sohvaperunat pysyvät tyytyväisinä. The Contenders -sarja on (elokuvan fiktiivisessä maailmassa) Yhdysvaltain suosituin tv-ohjelma ja se kerää viikoittain ruutujen ääreen miljoonia kyltymättömiä katsojia. Pelin idea on hyvin yksinkertainen: tietokone arpoo sosiaaliturvatunnusten perusteella viisi kilpailijaa ja heille jokaiselle annetaan ensiturvaksi pistooli käteen. Pelaajan tehtävä on eliminoida toiset kilpailijat ja olla lopussa voittaja, ainoa eloonjäänyt. Edellä mainittu voisi kuulostaa raa'alta, mutta tavalliseen ruuduntäytteeseen turtunut yleisö on innoissaan. Se saa eloonjäämistaistelun myötä mitä parhainta tositelevisiota, jossa ei turhaan sisältöä maalailla vaan tarjonta on todellisinta totta. Contendersit (eli kilpailijat) ovat myös superjulkkiksia, joten kilpailussa mukana olo tietää sitä tavallisen rahvaan eniten himoitsemaa asiaa, mainetta ja naapureiden kateutta. Sen puolesta voi vaikka kuolla.

Hallitseva Contenders-mestari Dawn (Brooke Smith) on kahdeksannella kuulla raskaana ja yhden voittokierroksen päässä vapaudesta. Sankariäiti on juuri palaamassa kotikaupunkiinsa, kun hän saa kuulla pelin jälleen alkaneen. Vastustajaksi asettuvat työtön kovanaama Tony (Michael Kaycheck), asehullu sodanjulistaja Franklin (Richard Venture), keski-iän ohittanut sairaanhoitaja Connie (Marylouise Burke), vanhempiensa ylisuojelema teinityttö Sheila (Merritt Wever) ja vakavasti sairas goottitaitelija Jeff (Glenn Fitzgerald). Kuoleman kissa ja hiiri -leikissä pärjää vain oveluudella ja oma-aloitteisuudella. Luvassa onkin varsin jännittäviä hetkiä, kun tuikitavalliset kansalaiset muuttuvat verenhimoisiksi, vaaniviksi pedoiksi.

Series 7: The Contenders alleviivaa tunnettujen tositelevisioesikuvien maneereita harkitun kliseisesti: se esittelee kilpailijat ylidraamalliseen tyyliin ja näkyvän väritetysti, seuraa heidän elämäänsä taukoamatta ja välittää valtaisia tunneryöppyjä kilpailun aikana. S7:n käsikirjoitus ja toteutus ovatkin upean tarkkaa parodiaa oikeiden sarjojen tyypillisimmistä sekä vihatuimmista aineksista. Tapahtumien toistoa, ennakointia ja kertausta on tarjolla kyllästymiseen asti. Mukana on luonnollisesti myös ylisanoja pursuavaa hehkutusta ihan tavallisista asioista, jotka muuttuvat raspikurkkuisen juontajan käsittelyssä valheellisen kiinnostaviksi. Aikakautena, jona viihteeksi kelpaavat rikollisten takaa-ajot ja oikeudenkäynnit, ei sivistys kuki. S7 on kannanotto murentuvaa yhteiskuntaa (perheet syövät illallistaan tuppisuina television ääressä) kohtaan ja osoitus sen mädänneisyydestä. Moraaliset, humanismin peruspilarit sortuvat, kun ihminen muuttuu passiiviseksi vastaanottajaksi ja alistuu jatkuvan ohjelmavirran vietäväksi. Kun mikään ei tunnu enää miltään, on etsittävä uusia virikkeitä äärimmäisyyksistä. Elokuva kuvaa yhtä S7-viikkojaksoa, joka on jaettu kolmeen osaan (mainoksia ei katkoilla tosin esitetä). Paketti onkin kuin suoraan oikeasta elämästä, se on yhtä katkeransuloista siirappia.

S7 on muutaman tunnetumman tv-sarjan (Mullan alla ja L-koodi) jakso-ohjaajana toimineen Daniel Minahanin esikoiselokuva. Mies on sekä käsikirjoittanut että ohjannut tuotannon. Elokuvan näyttelijäsuoritukset ovat kaikessa keskinkertaisuudessaan erittäin onnistuneita, huonon hyviä ja teemaan sopivia. Tositelevision tapaan henkilöhahmot on istutettu itseään suurempiin saappaisiin ja heistä tehdään väkisin kiinnostavia. Eniten esille sekalaisesta ryhmästä nousevat Dawn ja Jeff, joiden polut kohtaavat jaksossa useampaankin kertaan. Hauskin kilpailijoista on kiikarikivääriä kantava Connie, joka ammentaa naurunsa "vanhukset epäsovinnaisissa tilanteissa" -huumorista. Käänteitä ja yllätyksiä ei S7:n tarinasta puutu, joskin joitakin tapahtumia alustetaan varsin läpinäkyvästi jo elokuvan ensihetkistä asti. Tuloksena on illuusio ns. ahaa-ilmiöstä (katsoja luulee ovelana ratkaisseensa mysteerin), joka on yksi jännitysviihteen tunnetuista koukuista. Vaikka Series 7: The Contenders on toteutukseltaan onnistunut, löytyy siitä kuitenkin yksi selkeä vika: se on aivan liian pitkä. Lähes 90-minuuttinen satiiri alkaa puuduttaa tunnin kohdalla ja se toimisikin paremmin normaalin tv-sarjajakson mittaisena. Hyvä idea alkaa kääntyä itseään vastaan, ja mm. toisto-tehoste muuttuu hauskasta vitsistä tylsistyttäväksi ärsykkeeksi.

Kuva
DV:lle kuvattu elokuva (anamorfinen 1.78:1) on laadultaan heikompaa keskitasoa. Tv-sarjamaisesti kuva on hieman suttuinen ja pehmeä. Värit ovat videolle ominaisesti maanläheiset ja erottelukyky rajallinen. Heikkoa laatua ei voi kuitenkaan moittia, sillä se myötäilee uskollisesti lajityypin esikuvia ja olisi parempana huonompi vaihtoehto. Elokuva on kuvattu odotetusti käsivaralta.

Ääni
R3-julkaisu sisältää vaihtoehdot DTS 5.1, Dolby Digital 5.1 ja Dolby Digital Stereo. Kaikki ääniraidat ovat jokseenkin samanlaisia, sillä tilankäyttö ei ole tositelevisiolle tarpeen. Ainoastaan musiikin ja ohjelmatunnuksen kohdalla äänimaailma laajenee keskeltä sivulle ja taakse. Äänenlaatu on hyvä ja siitä tärkeimmästä eli dialogista saa hyvin selvää.

Mukaan on saatu lyhyet tekijätiedot kaikista S7-kilpailijoista / näyttelijöistä ja nippu trailereita.

Yhteenveto
Series 7: The Contenders on hysteerisen hauska, musta parodia tositelevisioilmiöstä ja kannanotto nyky-yhteiskunnan rappeutuneesta tilasta. Elokuva kärsii liiallisesta venytyksestä ja sen pirteä kerronta väsyykin hieman loppua kohden.

Tuomio: S7 naurattaa ja puhuttelee samaan aikaan. Se on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kokemus.