Elokuva
Tervetuloa Sin Cityyn, todelliseen korruption ja paheiden mekkaan, jollaista edes Nevadan osavaltio ei suvaitsisi. Sin Cityn ankeita katuja tallaavat kelvottomat kytänriekaleet, hikoilevat tanssitytöt, arpeutuneet pullistelijat ja muu yleismaailmallinen roskasakki. Järjestelmä sinnittelee ruostunein rattain alamaailman vallassa. Tervetuloa maailmaan, jossa väkivalta on esileikkiä ja kuolema rakkautta.

Robert Rodriguezin ohjaama, Frank Millerin sarjakuviin perustuva Sin City (2005) oli suuri hitti jo ennen valmistumistaan. Olivathan Rodriguezin viimeisimmät ohjaukset, Spy Kids -elokuvat ja davidlynchmaisen epälineaarinen Once Upon a Time in Mexico (2003), olleet jo lupauksia suuresta mestariteoksesta. Joidenkin mieleen saattoi kuitenkin hiipiä kysymys, miten näiden elokuvien jälkeen tehdään moderni klassikko?

Kulttimaineestahan elokuva nautti jo ennen ensi-iltaansa, mutta mestariteoksesta jäätiin kuitenkin kauas. Rodriguez ei ole oppinut virheistään, vaan Sin City on miehelle ominaista hauskojen ideoiden sekamelskaa ilman ehjää kokonaisuutta. Kaasupolkimelta ei olla taaskaan uskallettu ottaa jalkaa, vaan elokuva etenee kauhealla ryminällä loppuun asti. Elokuvassa ei ole juurikaan hengähdystaukoja, eikä hyviä kohtauksia jäädä turhia mehustelemaan, vaan juostaan jo suoraan seuraavaan. Käteen jää vielä elokuvan jälkeenkin päässä humiseva voice over ja filtteröityä, äärimmilleen tyyliteltyä kuvamateriaalia. Eipä paljon muuta.

Toki kuva kuvalta sarjakuvan mukaan ohjattu elokuva on ihailtavan yhdennäköinen alkuperäisteosten kanssa, mutta sarjakuva oli valmis, ei sitä tarvitse uudestaan tehdä. Rodriguez ei ole tuntunut saavan elokuvaansa mitään otetta keskittyessään kopioimaan Frank Millerin kädenjälkeä. Jos elokuvan tarkoituksena oli luoda yksi yhteen sarjakuvan kanssa etenevä räjähtävä audiovisuaalinen kuvasarja ihmisille, jotka eivät jaksa käännellä lehden sivuja, on projektissa kaiketi onnistuttu.

Oli Rodriguez & Miller -parin päämääränä sitten mikä tahansa, on sääli, että elokuvaan on palkattu liuta tasokkaita niminäyttelijöitä patsastelemaan. Miesrooleista vastaavat tunnetut karpaasit Bruce Willis, Michael Madsen, Benicio Del Toro, Clive Owen, Mickey Rourke ja Rutger Hauer. Toisin sanoen tarpeeksi miesvoimaa valloittamaan Beverly Hills. Vaikka moisen porukan pelkkä läsnäolokin tuo lisäpisteitä, pääsee harva näyttelijä omalle tasolleen. Kaikki pistävät kyllä parastaan, mutta Mickey Rourke nousee selkeästi joukon vahvimmaksi väkivaltaisen luupään Marvin roolissa. Elokuvan naisrooleissa ei ole hurraamista. Jessica Alban ja Brittany Murphyn hahmot eivät tunnu heräävän millään eloon, kun taas Gilmore Girls -sarjasta tuttu Alexis Bledel yllättää positiivisesti joukon toisena juniorina. Elijah Wood psykoottisena kannibaalinörttinä on myöskin vain pelkkää plussaa.

Elokuva kertoo kolme eri Frank Millerin luomaa tarinaa Sin Cityn ankeilta kaduilta. Yhdenkin tarinan rytmityksessä olisi luullut olevan Rodriguezille tarpeeksi haastetta, joten kolmen täysin erilaisen juonen ymppääminen yhteen varmistaa hyvin epätasapainoisen kokonaisuuden. Elokuva on täynnä kliimakseja, nasevia loppusanoja ja absurdeja juonenkäänteitä. Viihdettä koko rahalla, lienee tuotantoporras ajatellut. Lopputulos on kuitenkin kolmen irrallisen tarinan kaoottinen symbioosi, josta kukaan ei tunnu hyötyvän.

Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Koska Frank Millerin sarjakuvat ovat erittäin näyttäviä, on myös elokuvaan kopioitu tummanpuhuva, mustavalkoinen tehostemaailma, joka lienee monen mieleen. Eikä siinä ole kieltämistä, elokuva näyttää häikäisevältä - kaunis luuranko, joka olisi kaivannut hieman lihaa luidensa ympärille. Täriseville toimintafriikeille, tehostenörteille ja kylmän mustavalkomaailman ystäville elokuvaa tarjoa kuitenkin tukevat kaksi tuntia hylsyjä, rytinää ja rytmihäiriöitä.

Tekniikka

Elokuvan kuva (anamorfinen 1.85:1) on kaikin puolin laadukkaan työn tulosta. Kontrasteja täynnä oleva mustavalkoinen maailma näyttää moitteettomalta, ajoittaisten värilieskojen loimahdellessa niin ikään näyttävästi. Kokonaisuudessaan kuva on todella laadukas, eikä ongelmia esiinny.

Perinteisten Dolby Digital 2.0 - ja 5.1 -ääniraitojen lisäksi julkaisu sisältää myös DTS ES 6.1 -raidan. Kuten kuvakin, myös DVD:n äänet ovat huippuluokkaa. Dynaamiset ääniraidat toistavat moitteetta niin toiminnan tuhinan, musiikin kuin dialoginkin.

Elokuvan musiikista vastaavat John Debney, Graeme Revell sekä ohjaaja Robert Rodriguez. Luvassa on kitaravoittoista gangsterirallittelua vanhan ajan hengessä, uuden ajan soundeilla.

Lisämateriaali

Levyltä löytyy ainoastaan perinteinen Making of -dokumentti (13:25). Dokumentilla äänessä ovat koko mittava näyttelijäkaarti, Rodriguez, Miller sekä Quentin Tarantino, joka on ohjannut elokuvaan pienen osuuden. Lyhyehkössä katsauksessa näyttelijät ehtivät kertomaan hieman hahmoistaan, ja muu tekijätiimi itse elokuvan teosta. Dokumentti on tekstitetty suomeksi.

Yhteenveto

Robert Rodriguezin ja Frank Millerin luoma Sin City vajoaa elokuvana keskinkertaisuuteen, mutta sarjakuvakopiona se on varsin onnistunut. Jos mielit uhmaavia kuvakulmia, räjähtävää toimintaa, nasevan tyylikästä dialogia ynnä muita popcorn-viihteen kulmakiviä, lienee Sin City kaikin puolin kelpo valinta.

DVD on laadultaan varsin tasokas, mutta lisämateriaalia ei olla jaksettu tuhlailla vielä ensimmäisellä rahastuskierroksella. Runsaammin lisämateriaalia sisältävä kahden levyn Recut & Extended Edition (R2) julkaistaan Suomessa 17.2.2006.