Alkuperäinen nimi: 
Sin City
Valmistusvuosi: 
2005
Valmistusmaa: 
Käsikirjoittaja: 
Ikäsuositus: 
18
Kesto: 
124
Sin City
Teemu Uotila, To, 26/05/2005 - 00:00

Sarjakuvan siirtäminen valkokankaalle on yleensä kaksiteräinen miekka, joka helposti kääntyy itseään vastaan, jos ei ole tunnollinen alkuperäismateriaalille. Toisaalta, samalla pitäisi keksiä keino miten saada myös "normaalit" katsojat innostumaan elokuvasta. Onnistuneita sarjakuvaelokuvia on tullut muutamia kappaleita, ja tuottajien innostus tämän genren luomiseksi yhdeksi isoimmista tuntuu olevan lumipalloefekti, joka paisuu kontrolloimattomasti. Frank Millerin Sin City on yksi tällaisista uusista yrittäjistä, joka koettaa saada jalansijaa myös liikkuvan kuvan puolella.

Basin City, tunnetaan paremmin nimellä Sin City, on kaiken sen korruption ja epärehellisyyden tyyssija, joka maailmaa vaivaa. Jos yrität olla rehellinen Sin Cityssa, pääset todennäköisesti hengestäsi. Millerin sarjakuva juontaa depressiivisen ja korruptoituneen ilmapiirinsä vanhoista film noir –elokuvista (en käytä tällä kertaa genre-nimitystä). Elokuvassa on paljon yksinäisiä ja väärin kohdeltuja hahmoja, jotka yrittävät vain selviytyä sadepisaroiden, aseiden ja alkoholin täyttämässä mustavalkoisessa kaupungissa. Millerin sarjakuvat ovat tulleet tunnetuksi niiden häpeilemättömällä tavalla kuvata seksismiä ja väkivaltaisuutta, jonka rajat ovat vain mielikuvituksen rikottavissa. Omalla tavallaan näiden ihannointi lähentelee useallakin tapaa Russ Meyerin tuotoksia. Ohjaaja Robert Rodriguez syöksyy yhdessä Frank Millerin kanssa tähän paheiden ja femme fatalien täyttämään maailmaan, jossa oikeus ja kohtuus ovat suoraan verrannollisia luotien määrään tai partaveitsen terävyyteen. Sin City etenee kuin vanhan hyvän ajan film noir –elokuva, niin kerronnallisesti kuin yleistunnelmaltaan.

Sin City on lähes jokaisen sarjakuvan fanin märkäunelma. Sen hahmot heräävät henkiin ja siirtyvät huolettomasti valkokankaalle. Elokuvaa voidaan pitää Pulp Fiction –tyylisenä sarjakuvana, joka ei kerro vain yhtä tarinaa, vaan elokuvaan on sisällytetty monta eri kohtaloa ja kertomusta, jotka jollain kosmisella tavalla ovat toisiinsa sidotut. Yksinäisten sielujen tiet kohtaavat Sin Cityn tummasävytteisen armottomilla kujilla.

Tarina on jaettu sarjakuvista tuttuihin kolmeen episodiin. Sarjan kantavana teeman voidaan pitää Bruce Willisin esittämää kivenkovaa etsivää, joka on kaupungin vähiten korruptoitunut poliisi. Kovapintainen Hartigan on omistanut elämänsä nuoren tytön (Jessica Alba) suojelemiseen senaattorin pedofiilipojalta, jonka tiedetään tehneen lapsimurhia, mutta kukaan ei voi asialle mitään. Hartigan joutuu maksamaan kalliisti suojellakseen nuorta tyttöä – niin kalliisti, että menettää vuosia elämästään kaltereiden takana. Päästessään vihdoinkin ulos, Hartigan huomaa joutuneensa samaan kierteeseen uudelleen. Toinen tarina sijoittaa kertomuksen sarjakuvan kiintoisimpaan ja samalla karskimpaan hahmoon, pahamaineiseen Marviin (Mickey Rourke), joka tuntee elämäntehtäväkseen selvittää kuka murhasi hänen ilotyttönsä Marvin nukkuessa onnellisesti tämän vieressä. Kolmas, ja samalla vähiten kiinnostavin osuus on Benicio Del Toron esittämän häiriintyneen Jackie Boyn ja Clive Owen tulkitseman kovaksikeitetyn Dwight-tappajan välinen tarina, johon liittyy kieroutunut rakkaustarina – tai paremminkin himon tarina.

Sanomattakin selvää, että Rodriguezin ja Millerin Sin City –elokuva on visuaalisesti loistelias ja samalla noiristisen kaunis kerronnaltaan ja toteutukseltaan. Elokuvaa voidaankin pitää tietokonetaustaa vasten kokonaan kuvatun elokuvan merkkipaaluna, yhdessä Casshernin ja Sky Captain and the World of Tomorrow'n kanssa, tosin Sin erottuu näistä kolmesta edukseen huomattavasti paremmin näyttelijöiden integroinnissa tapahtumiin ja elokuvan kokonaisuuteen – näyttelijät eivät tunne olevansa elokuvassa, he tuntevat olevansa sarjakuvassa. Dialogi kuulostaa samalla särmikkään hiomattomalta, mutta aiheeseen erittäin hyvin sopivalta ja tapahtumia pohjustavalta.

Millerin sarjakuvista tuttu hahmojen kylmyys ja kyynisyys on osin tallessa, mutta valitettavasti jokaisella sadepilvellä on aurinkoinen reunus – ja Sin Cityssa ei auringon suvaita paistaa. Siinä missä Cliwe Owenia lukuun ottamatta miesnäyttelijät selviävät rooleistaan uskottavasti, sarjan lähes jokaisella naispuolisella esiintyjällä tuntuu olevan joitakin vaikeuksia tavoitellessa hahmojensa syvintä olemusta. Näistä pahimpana esimerkkinä Rosario Dawson, jonka työskentely kameran edessä on paikoin kauheaa katsottavaa. Tietenkin nämä naiset tarjoavat runsain mitoin kauneutta ja nahka-asuja, onhan kyse Sin Citysta. Ja kuka voisi vastustaa ihanaa Jessica Albaa cowboy-asusteessa lasson kanssa – en minä ainakaan.

Myös tarinallisesti Sin City ei ole täydellinen, siitäkin löytyy omat vikansa, jotka eivät tosin ole kovin suuria. Owenin ja Del Toron osuus on toteutukseltaan kaikista lattein ja jättää toivomisen varaa tarinan suhteen. Kertomuksen valinta yhdeksi kolmesta päätarinasta oli sinänsä vikatikki, sillä Millerin tuotannosta olisi löytynyt parempiakin tarinoita. Onneksi tämä kompensoidaan lähes täysin Mickey Rourken loisteliaalla Marv-tarinalla, jossa huomaan miehen nauttivan karkista ja brutaalista roolistaan.

Elokuvan musiikillinen anti on yksi sen parhaista puolista. Tunnelmaa virittävät sävelet luovat pohjaa tapahtumille ja siivittävät katsojan parhaillaan euforisen kaaoksen partaalle, kun tapahtumat vyöryvät vastustamattomasti eteenpäin. Musiikkiympäristö on hieno taidonnäyte musiikeista vastanneilta John Debneylta, Graeme Revell:lta ja Robert Rodriguezilta.

Sin Cityssa on omat vikansa, kuten kerronnan ajoittainen epätasaisuus tai joidenkin näyttelijöiden epävarmuus. Jotkut voivat jopa sanoa, että elokuva muistuttaa liikaa sarjakuvia, eikä tuo mitään uutta kankaalle. Itselleni tämä ei ole ongelma, sillä vaikka tarinat ovatkin melkein kuvasta kuvaan sarjakuvista otettuja, on niiden tekninen taitavuus ja toteutus sitä luokkaa, että katsoja ihailee näkemäänsä pyyteettä. Sin Citya voidaankin kutsua ensimmäiseksi cgi-noiriksi, mutta tämä tuskin riittää herättämään tätä klassista rikoselokuvatyyppiä uudelleen henkiin. Kenties elokuva toimii vielä paremmin sarjakuvaa lukemattomille, jotka eivät tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi.

Sin City on onnistunut kokonaisuus, joka yhdistelee vanhojen etsiväelokuvien kerronnallista toteutusta ja ilmapiiriä, tuoden mukaan postmodernia seksismiä vanhoja perinteitä kunnioittaen ja brutaaliutta, jota harvemmin tavataan enää tämän tason Hollywood-produktioissa. Sarjakuvan ystäville elokuva tarjoaa runsaasti vastinetta rahalle, mutta se ottaa hyvin myös huomioon muun yleisön sen tyylikkyydellään ja neonoiristisen klassisella toteutuksella.

Elokuvan lapsukset annetaan anteeksi helposti, koska sen monet hyvät puolet kompensoivat sudenkuopat pätevästi. Rodriguez on aina ohjannut visuaalisesti näyttäviä elokuvia, mutta mies ei ole saanut kerrontaan yleensä mitään syvyyttä. Onkin hyvä, että hän lyöttäytyi Millerin kanssa ja saivat aikaan onnistuneen synergian. Pulp-kirjallisuuden tuhkista noussut sarjakuva on saanut ansiokkaan filmatisoinnin osakseen ja tälle jopa toivoo jatko-osan mahdollisuutta, sillä paljon jäi kertomatta Sin Citystä ja sen synneistä. Sin City lukeutuu parhaimpien sarjakuvafilmatisointien kastiin – ellei jopa ole niistä parhain.

Anamorfinen: 
Anamorfinen
Levymäärä: 
0
Arvosana DVD:lle: 
Arvosana kuvasta: 
Arvosana äänestä: 
Arvosana bonusmateriaaleista: 
Pakkotekstitys: 
On

Lisää uusi kommentti



Copyright © FilmiFIN 2004 - 2016