Elokuva
On vuosi 2003 ja Harvardin eliittikoulun oppilas, nero, mutta sosiaalisesti kireä Mark Zuckerberg (Jesse Eisenberg), istuu iltaa Erican (Mara Rooney) kanssa. Ilta päättyy rukkasiin, mutta huoneessaan kaljaa lisää latkiva Zuckerberg päättää laittaa kaikki yliopiston naiset kärsimään ja luo itsensä iloksi tietokone-ohjelman, joka esittelee kampuksen kaunottaria vähemmän mairittelevassa valossa. Miltei yhdessä yössä alunperin kampuksen sisäiseen kommunikaatioon tarkoitettu sovellus leviää maailmalle ja kaikkien aikojen suosituin sosiaalinen media Facebook on syntynyt. Verkostoituminen kasvaa räjähdysmäisesti ja ennen kuin kuin Zuckerberg ehtii ”enter” sanoa, hän on hiukan yli kaksikymppisenä maailman nuorin miljardööri, jolla on kaikkea mitä voi haluta. Mutta kuten elokuvan mainoskin sen niin osuvasti sanoo, ”Jos saa 500 miljoonaa kaveria niin joukkoon mahtuu myös pari vihollista”, myös Zuckerbergin siirrot Facebookin taustalla johtavat huijauksiin, hyväksikäyttöön, petettyihin ystäviin ja pitkiin oikeudenkäynteihin.

David Fincherin The Social Network on erinomainen elokuva sellaisellekin, jolle hiiri on ainoastaan tuhoja tekevä jyrsijä. Mestarillisen Aaron Sorkinin (mm. Kunnian miehiä (A Few Good Men, 1992), Amerikan presidentti (The American president, 1995) ja loistavat tv-sarjat West Wing (1999-2006) sekä Studio 60 on the Sunset Strip (2006-2007)) konekivääridialogilla tykittävä käsikirjoitus  Ben Mezrichin kirjasta The Accidental Billionaires käy läpi huumaavan määrän dataa ja informaatiota, mutta tekee sen niin vaivattoman tuntuisesti, ettei kenellekään voi tulla ymmärrys vastaan sisäistettäessä koodauksen alkeita tai pörssikursseja. Samalla se on koskettavakin läpivalaisu ristiriidoista, erilaisuudesta ja yksinäisyydestä.

Sorkinin käsikirjoitus oli 166 sivua pitkä (käytännössä yksi sivu / yksi minuutti elokuva-aikaa), mutta Fincher oli sopinut tekevänsä elokuvastaan kaksituntisen, joten hän patisti näyttelijöitään sanomaan dialoginsa nopeammin. Esimerkiksi elokuvan neljä minuuttia pitkä avauskohtaus oli käsikirjoituksessa yhdeksän sivua pitkä. Tavoilleen uskollisena ohjaaja Fincher tekee myös äärimmäisen kineettistä elokuvaa, jonka kuvaus (Jeff Cronenweth) ja leikkaus (Kirk Baxter sekä Angus Wall) sekä täydessä symbioosissa toimivat erikoisefektit ovat mannaa näkö- ja kuuloelimille.

Viimeksi vinhan veikeässä Zombielandissa (2010) nähty Jesse Eisenberg tekee vaikuttavan ja vakuuttavan muotokuvan Mark Zuckerbergista, neropatista, joka tulee miltei vahingossa luoneeksi maailmanlaajuisen ilmiön. Zuckerbergia ei ajanut niinkään vallanhimo, vaan vain yksinkertainen halu olla cool, suosittu ja kärjessä. Justin Timberlake tulkitsee taitavasti mm. Napster- ja Plaxo -ohjelmien takana ollutta Sean Parkeria, jota ilman Zuckerberg ei välttämättä olisi päässyt niin pitkälle, mutta ei ehkä olisi menettänyt niin montaa ystävääkään.
Herkästi reagoiva Andrew Garfield on Eduardo Saverin, Zuckerbergin huonekaveri Harvardista ja hänen yrityksensä ensimmäinen toimitusjohtaja, jonka tie katkeaa kuitenkin katkerasti.

 Zuckerbergin Facebookia oman Harvard Connectionin laittomaksi kopioksi väittäviä rikkaita Winklewossin kaksosia, Cameronia ja Tyleria, esittää Armie Hammer. Hassusti kaiken katalyytiksi tavallaan esitettävä Erica Albright on elokuvan ainoa fiktiivinen hahmo, jota Mara Rooney tulkitsee itsevarmoin ottein. Huhun mukaan Fincher olisikin ihastunut niin Rooneyn tulkintaan, että olisi siltä istumalta pyytänyt häntä pääosaan seuraavaan elokuvaansa, joka on jenkkiversio ruotsalaisesta menestystrilleristä Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor, 2009).

Nine Inch Nails -yhtyeestä tutun Trent Reznorin ja mm. The Book of Eli -leffaan tunnelmallisen scoren luoneen Atticus Rossin kimppascore on outo sekoitus teollista maalailua, herkkiä hetkiä ja äsyttävästi piipittäviä ja pulputtavia tietokonesoundeja. Intron (Hand Covers Bruise) tarttuvaan kolmen nuotin teemaan palataan useasti eri tavoilla sitä varioiden. Finaalin kaksi erinomaista tunnelmointia, The Gentle Hum of Anxiety ja Soft Trees Break the Fall, jättävät lämpimän tunnelman. Rossin ja Reznorin sfääreissä liikkuvan scoren lisäksi ns. Facebook -leffan ääniraidalla kuullaan mm. The Crampsia (Like A Bad Girl Should), Dead Kennedysia (California Uber Alles), Roots Manuvaa (Ital Visions ja Man Fi Cool) sekä finaalissa paljon kertovana summauksena The Beatlesin Baby, You`re A Rich Man.

Yhteenveto
The Social Network on vahva näyttö siitä, että David Fincher on aikamme taitavimpia elokuvantekijöitä. Herkkä, hurja ja hektinen kuvaus, joka, samalla kun se kertoo pienen palan muutaman ihmisen elämää joka vaikutti ja vaikuttaa yhä miljooniin, se kertoo myös ajasta ja aatteista, jotka muuttuvat nopeammin kuin uskoisimmekaan.