Pedro Costa edusti Sodankylässä, ja ylipäätään Suomessa, harvemmin nähtyä portugalilaista elokuvaa. Siksipä hänen pääteoksensa, Fontainhas-trilogia sai ensiesityksensä vasta Sodankylässä tänä vuonna. Fiktion ja dokumentin välimaastossa liukuvan trilogian teokset, Ossos (1997), In Vanda's Room (2000) ja Colossal Youth (2006), kuvaavat Lissabonin laitakulkijoiden elämää. Purkutuomion saaneessa slummistossa asuvilla syrjäytyneillä ei tunnu olevan poispääsyä toivottomasta huumeiden ja rikollisuuden itsetuhoisuuden kartoittamasta tilasta. Costa ei varsinaisesti pyri viihdyttämään, vaan pikemminkin piirtää kauhun ja inhon uurtamia visioita dokumentaarissävytteisellä pensselillä. Digitaalisen kameran käyttöön siirtyminen trilogian toisen osan myötä vahvistaa entisestään läsnä olevan tarkkailijan tunnetta.

Klassisia elokuvakouluja käymätön ja kuivaa teoriaa karttava Costa uskoo käytännössä oppimiseen. Teini-iässä tasapuolisesti The Clashia ja John Fordia fanittaneen nuorukaisen siirtyminen elokuva-alalle on paljolti Costalle elokuvien ja kirjallisuuden kiehtovan maailman esitelleen opettajan ansiota. Costa eteni urallaan työskennellään muun muassa kuvausassistenttina edeten lopulta apulaisohjaajaksi. Kaupallinen elokuva ei kuitenkaan onnistunut tuottamaan hänelle tyydytystä. O Sanguen (1989) menestyttyä hän alkoi pohtia uudestaan elämänsä suuntaa. Ja mitä todella halusi tehdä. ”Tuntui kuin minua olisi aivopesty. Niinpä aloin kerätä ystävieni kanssa rahaa kokoon omaa esikoiselokuvaani varten. Kysyin itseltäni haluanko tehdä tätä. Elokuvan kuvaaminen ei ollut onnellista aikaa, enkä halunnut ryhtyä tuottajaksi vain 29-vuotiaana.”

Costa ei edelleenkää pidä tiukkaan suunnitellusta ja aikataulutetusta tekoprosessista, vaan mieluummin etenee kuvauspaikalla pitkälti olosuhteiden mukaan. ”Tunnen itseni hölmöksi, kun yritän kirjoittaa käsikirjoitusta. Kuvatessani en koskaan tiedä tarkkaan mitä olen tekemässä, pieni paniikki tekee puuhasta jännittävämpää. Suunnittelun ei pitäisi koskaan viedä enemmän aikaa kuin itse taiteellinen työ.”

Laatu korvaa määrän pitää paikkansa myös Terence Daviesin kohdalla. Miltei kolmen vuosikymmenen uransa aikana hän on ohjannut kolme lyhytelokuvaa ja viisi kokopitkää elokuvaa. Jokaiseen on kuitenkin paneuduttu erityisellä huolellisuudella. Ohjaajana, joka tietää täsmälleen, mitä tahtoo, eikä tyydy mihinkään vähempään. Valtavirtojen ulkopuolella olevana elokuvien rahoituksen hankkiminen on osoittautunut hänelle erityisen hankalaksi. "Englannissa on tapana jäljitellä kaikkea amerikkalaista. Yritämme tehdä saman kuin he, mutta halvalla. En ymmärrä miksi emme usko omiin tarinoihimme”, toteaa parempia aikoja toivova Davies. Sitä odotellessa ohjaaja on joutunut elättämään itseään elokuvien välissä radiodraamoilla. 

Davies myöntää usein turhautuneensa ylimielisten rahoittajien näennäiseen kaikkitietävyyteen. ”Sydän vieraassa talossa -elokuvan (2000) kohdalla rahoittajat kysyivät, miksi päähenkilön täytyy kuolla. Amerikkalaiset kun pitävät tragedioista, joilla on onnellinen loppu. Kun kysyin, ovatko he lukeneet käsikirjoitusta, useimmat vastasivat kieltävästi”, ja jatkaa "Joskus olen karannut tapaamisesta vessaan, odottanut siellä kymmenen minuuttia ja miettinyt, että huomaavatkohan he, jos lähden.”

Daviesin elokuvissa ei ole suuria takaa-ajoja tai toimintakohtauksia, mutta hänen filmeihin sisältyvät tunteet ovat sitäkin aidompia ja suurempia. ”Kun elämäsi on normaalia, pienet asiat muuttuvat suuriksi. Kun olin pieni, äiti meni pesulaan aina torstaina. Inhosin taloa ilman verhoja.” Davies ammentaakin runsaasti voimia ja ideoita lapsuudestaan ja nuoruusvuosiltaan. ”Lapsena uskoin kaiken kankaalla olevan absoluuttisen totta. Suhtauduin elokuvaan kuin uskontoon. Elokuvilla on syvä vaikutus sieluun ja tuon vaikutuksen huomaa joskus vasta vuosien jälkeen, kun löytää jostain vanhasta elokuvasta omaan työhönsä vaikuttaneen kohtauksen.”

Sodankylässä nähtiin Daviesin tuotannosta peräti neljä pitkää elokuvaa: Rakkaat muistot (1988), Päivä painuu mailleen (1992), Sydän vieraassa talossa (2000) ja hänen viimeisin teoksensa Of Time and the City (2008).

Jo legendaksi nousssut Vesa-Matti Loiri on monipuolinen viihteen ammattilainen ja viihdyttävä taiteilija, joka on osoittanut taitonsa niin teatterien lavoilla, viihdetaiteilijana estradeilla ja lukemattomissa erilaisissa rooleissa valkokankaalla. Hän on yhtä kotonaan television sketsisarjoissa ja ihmismielen synkimpiä puolia tutkivissa raskaammissa rooleissa elokuvissa. Hänen pitkäaikainen ja tunnetuin roolinsa koko kansan Uuno Turhapurona ei jumittanut Loiria koomikoksi, vaan hän on aina kyennyt tekemään erilaisia töitä laidasta laitaan. 

Loirin työsarka ei suinkaan ole rajoittunut näyttelemiseen, vaan hän on ansioituneesti tulkinnut muun muassa Eino Leinon teksteihin pohjautuneita lauluja. Ajoittain mies on heittäytynyt töiden mukaan hieman liiankin suurella antaumuksella. "Oli pitkä kiertue takana, toistakymmentä keikkaa ja vain pari vapaapäivää. Lauloin toista settiä ja yhtäkkiä tajusin, että samalla kun vedän Leinon tekstiä, mielessä on vain lehtipihvi ja ranskalaiset. Katselen kelloa ja mietin, että vielä kolme biisiä jäljellä. Silloin havahduin. Tein keikan jälkeen sellaisen päätöksen, että jos tällainen jatkuu, en voi tehdä tätä työtä. Yleisö on tullut katsomaan ja kuuntelemaan mua."

Loiri sai aimo annoksen kulttuuria jo nuoruusvuosinaan Töölössä ja Haagassa, jolloin Eino Leino ja radion sinfoniaorkesterin konsertit tulivat tutuiksi. Sittemmin hän löysi myös Ingmar Bergmanin ja Akira Kurosawan elokuvat. Urheiluun ja esiintymiseen keskittynyt murrosikäinen Loiri valittiin Mikko Niskanen elokuvaan Pojat (1962) yli sadan hakijan joukosta. Loiri mainitseekin Niskasen yhdeksi merkittävimmistä ohjaajistaan ja harmittelee yhteistyön jäämistä vain yhteen elokuvaan siirryttyään Spede Pasasen tuotantoihin. "Käytiin tuota läpi Mikon asunnossa Iso-Robertinkadulla, kumpikin vähän katkerana siitä ettei päästy tekemään enempää yhteistyötä. Mikko syytti siitä Spedeä, mutta ei Spede ollut syyllinen vaan mun ahneuteni", myöntää omien sanojensa mukaan kahta lukuunottamatta kaikissa Speden elokuvissa mukana ollut Loiri.

Loirin, Speden ja Ere Kokkosen kehittelemä ”Deekikselle joutunut klovni” Uuno Turhapuro nousi Loirin tavaramerkiksi. Aikoinaan kriitikkojen halveksimana hömppäviihteenä pidetty kansankomedia on sittemmin noussut vakavasti otettavaksi viihteeksi, josta on tehty jopa yliopistotason tutkimusta. Turhapuron ulkoisesa habituksesta suuri osa on Loirin ideoimaa. "Uuno on käynyt armeijassa ja saanut sieltä saman tien lemput. Se on ottanut mukaan ne armeijan kuteet: verkkopaidan, pussihousut ja kusiluistimet. Eihän siihen tarvita kun kello ranteeseen." Turhapuro oli alkujaan Speden luomus. "Speden kuoleman jälkeen puhuttiin Ere Kokkosen kanssa, että Spede olisi ehkä halunnut itse näytellä Turhapuroa."

Turhapuro on kuitenkin vain yksi episodi Loirin monipuolisella uralla, jonka alkupuolelta mies nostaa esille kaksi elokuvaa: Pohjan tähteet (1969) ja Näköradiomiehen ihmeelliset seikkailut (1969). Loiri haluaa haluaa erityisesti mainita myös ohjaaja Jaakko Pakkasvirran yhtenä merkittävimmistä ohjaajistaan Niskasen rinnalla. "Pakkasvirta näki mussa saman herkkyyden kuin Niskanen. Se on vähän shamanistista: tuodaan jotain tuolta normaalitajunnan takaa, sattuu se sitten lapsuuden muistikuviin tai johonkin kummalliseen etiäiseen." Kaksikon yhdessä tekemissä elokuvissa , Pedon merkki (1981) ja Ulvova mylläri (1982), Loiri tekee kaksi vahvaa, tavanomaisuuden tuolle puolen yltävää tulkintaa.

"Mun mielestä näyttelijän on pystyttävä katsomaan hahmoaan kaikista kulmista ennen kuin lyö roolinsa lukkoon. Siitä on löydettävä myös hauskat tai naurettavat puolet. Mitä tahansa näytteleekin, näyttelijän on oltava roolihenkilönsä puolella. Muuten tuloksena on vain turruttavaa brechtiläistä vieraannuttamista, joka ei ainakaan mulle mene läpi." 

Sodankylässä esitetty Loirin tuotannon läpikatsaus piti sisällään elokuvat Pojat (1962), Pedon merkki (1981), Ulvova mylläri (1982), Uuno Espanjassa (1985) ja Sokkotanssi (1999).