Elokuva
Elokuva elokuvassa ei ole uusi juttu, mutta Tropic Thunder tekee siitäkin omanlaisensa. Kovapäinen brittiohjaaja Damien Cockburn (Steve Coogan) on kuvaamassa kaikkien aikojen sotaleffaa Tropic Thunder, joka perustuu Vietnam-veteraani John ”Four Leaf” Taybackin (Nick Nolte) rankkoihin muistelmiin karmaisevasti pieleen menneestä operaatiosta. Aivan kuin sekopäisen tehostemestari Codyn (Danny McBride) yliherkät liipaisinsormet eivät katastrofiin vielä riittäisi, myös megaleffan näyttelijät ovat aivan oma lukunsa. Pääosassa on toimintastara Tugg Speedman (Ben Stiller), joka on pudonnut tähdistä floppileffallaan Simple Jack, jossa actiontähti esitti Sademiehen (Rainman, 1988) ja Forrest Gumpin (1994) menestystä janoten eläimille puhuvaa, vähämielistä idioottia.

Vakavasti otettavuutta ja kriitikoiden ylistystä tuomaan on palkattu metodinäyttelijä isolla ämmällä, viisinkertainen Oscar-voittaja ja nyt afro-amerikkalaisen kersantin roolinsa vuoksi pigmenttinsäkin mustaksi muuttanut Australialainen Kirk Lazarus (Robert Downey Jr.). Rooliinsa täysillä menevä Lazarushan ei tunnetusti pudota rooliaan, ennen kuin vasta DVD:n kommenttiraidalla, joten mies heittää paksua katuläppää ja höystää jokaisen lauseen "muthafuckalla" kuin kunnon Homie Harlemista ikään. Ja sehän taas saa rap-tähdestä näyttelijäksi hinkuvan, oikeasti afro-amerikkalaisen Alpa Chinon (Brandon T. Jackson) polttamaan hihansuunsa oikein kunnolla. Mukana sohlaa myös moniongelmainen, tv:n törkysarja The Fattiesin tähti, pierukoomikko Jeff Portnoy (Jack Black), jonka suurin huoli kuvauksissa on nuuskattavan, syötävän, juotavan, tykitettävän tai impattavan narkoottisten stimulanttien loppuminen. Etäisenä järjen äänenä toimii nuorempien leffafanien houkutteeksi hankittu söpönassu nysverö Kevin Sandusky (Jay Baruchel).

Kun paholaismainen tuottaja Les Grossman (Tom Cruise) menettää hermonsa viimeisen kerran ja vetää tuotannolta töpselin seinästä, on Cockburn enemmän kuin pulassa. Apu tulee Four Leafilta, joka keksii lennättää nokkavat näyttelijät keskelle Kaakkois-Aasian viidakkoa ja kuvata koko juttu dokumentaristien suosimaan sissi-tyyliin, piilotetuin kameroin ja kätketyin räjähtein. Sama maailmankolkka Laosin perämetsillä sattuu kuitenkin sijoittumaan keskelle kultaista kolmiota ja olemaan myös pelättyjen gangstereiden, Flaming Dragonsien viljelysmaata. Eivätkä nämä katso rooleihinsa uppoutuneita komeljanttareita suinkaan hyvällä. Tropic Thunderista on äkkiä tulossa suurin ja kallein sotaelokuva, jota ei koskaan tehty.

Hattu päästä Ben Stillerille. Mies osoittaa kovemman kaliiberin rohkeutta tarttuessaan Tropic Thunderin kaltaiseen, Hollywoodia, tähtimyyttiä, metodinäyttelemistä, rahan valtaa ja elokuvabisneksen pimeimpiä puolia surutta raajojen väliin potkivaan rääviin, roisiin ja rujoon toimintakomediaan. Stillerin, Etan Cohenin (Idiocracy, 2006) ja paremmin näyttelijänä tunnetun Justin Therouxin (David Lynchin Mulholland Dr. (2001) ja INLAND EMPIRE (2006) sekä Charlien enkelit - Kurvit suoriksi (2003)) käsikirjoitus ei kumarra kuvia, kunnioita vanhempia tai edes noteeraa hyvää makua roiskiessaan kankaalle toinen toistaan rankempaa roolien romutusta. Kyytiä saavat tietenkin myös kaikki mahdolliset sotaelokuvat eikä Tropic Thunderin jälkeen pystykään enää ikinä katsomaan Oliver Stonen Platoonia (1986), samalla tavalla kuin ennen. Omaa luokkaansa ovat myös päähenkilöitä arjessaan esittelevät filminpätkät, lööpit ja trailerit.

Siinä missä Tropic Thunderin ilkeä ja säälimätön käsikirjoitus tekee selvää jälkeä, myös tekniikka on kunnossa. Kuten mestarikuvaaja John Tollin (mm. Oscar-palkitut Intohimon tuulet (Legends of the Fall, 1993) ja Braveheart - Taipumaton (1994) sekä The Thin Red Line (1998), Vanilla Sky (2001) että Viimeinen samurai (The Last Samurai, 2003) aiemmat työt todistavat, kameran takana häärii mies, jolle käsite eeppisyys myös merkitsee jotain. Tollin huikean komeasti taltioima viidakkoseikkailu tuo napalminlöyhkän lähelle ja syöksyy surutta keskelle massiivisia räjähdyksiä ja tulitaisteluita.

Todellisen dream teamin taakseen saaneen Ben Stillerin johdolla, Tropic Thunderin koko kateutta herättävä näyttelijäpoppoo on kovassa vedossa. Stiller ei jätä kiveäkään kääntämättä repiessään toimintasankari Speedmanin jokaisen kliseisen sankarisolun esille. Jack Black on tyystin pitelemätön anturoitaan myöten addiktoituneena narkkiraakkina, jolle se kylmin kalkkuna iskee tietenkin aivan heroiinivuorten naapurissa. Hersyvin hetuloin kovilla ampuvat myös osuvasti räppäreiden leffabisnekseen pyrkimisintoiluja alta lipan pistelevä Brandon T. Jackson sekä vielä keikan alussa kollegoitaan ylöspäin katselevana keltanokka Kevininä nuori Jay Baruchel.

Koko reissun kuittaa kirkkaimmilla arvosanoilla uskomaton Robert Downey Jr., jonka ultrahilpeä besserwisser-kessu Lincoln Osiris ja tätä näyttelevä, rooleihinsa todella paneutuva Kirk Lazarus ovat tämän vuosituhannen onnistuneimmat vedot koomisten hahmojen kategoriassa. Downey nuoremman roolityö on niin erinomainen, että katsojan on vaikea enää tietää missä Robert loppuu ja Kirk/Osiris alkaa. Tuhtia tukea taustalla antavat myös Matthew McConaugheyn arrogantti agentti Rick ”The Pecker” Peck, joka joutuu punnitsemaan ystävyyden ja pitkän asiakassuhteen painoa verrattuna omaan lentokoneeseen ja laukulliseen rahaa, sekä yllätys yllätys, aivan hillittömäksi heittäytyvä Tom Cruise, jonka Les Grossman, tuo tuottaja helvetistä on hahmona niin karu ja karkea, että nauru meinaa monesti tukehtua kurkkuun.

Eikä Tropic Thunder muutenkaan ole koko kansan kevytviihdettä, vaan säälimättömästi maassa makaavaa potkiva suursiivous, joka ei anna armoa kenellekään. Se pölyttää Tinseltownin kattohuoneistoja ja crackluolia tylymmin kuin elokuvakaupunkia aiemmin kritisoineet elokuvat The Player (1992), Swimming With Sharks (1994)
ja Get Shorty - Hyvä pätkä (1995) yhdessä. Satunnaisemmalle leffassa kävijälle elokuvan sisäpiirivitsailu ei välttämättä aukea aivan täydellisesti, mutta vannoutuneimmille friikeille se on yhtä ilotulitusta.

Pisteeksi iin päälle koko sekoilua höystää Theodore Shapiron napakymppiin ampuva score, joka lainaa, varioi ja vääntää kaikkia mahdollisia toimintasäveliä nerokkaasti. Teemana kuultava You`re My Brother on yksinkertaisen loistava kiteytys jokaisesta sotasankaritunnarista, mitä ikinä on tehty. Muita osumia ovat hurjaksi äityvä Panda Attack (kyllä, myös pandakarhut saavat kyytiä), omissa sfääreissään liitelevä Portnoy`s Plan.

Oma lukunsa on myös täysosuma lopetus, Cue Bill Conti, joka, paitsi kumartaa kauniisti Oscar-palkitulle (Valiojoukko (The Right Stuff, 1983) ja mm. kaikki Rocky-elokuvat) ja akatemian juhlaorkesteria vuosikaudet johtaneelle Bill Contille, myös kruunaa elokuvan ironisen kliimaksin. Tropic Thunderin jylhä, komea ja samaan aikaan nautittavan kiero score nousee Shapiron CV:ssä korkealle, aivan siihen David Mametin ultracoolin Ryöstön (Heist, 2001) viileästi viritetyn säveltaiteen rinnalle. Parhaimmillaan Shapiron isoon orkkaan ja sähköiseen rock-komboon luottava tykitys toimii yhtä rouheasti kuin Ramin Djawadin mestarillinen Iron Man (2008). Muita musiikkiesityksiä ovat hervottoman kliseiset Vietnamin ajan klassikot kuten CCR:n Run Through The Jungle ja Steppenwolfin The Pusher sekä Dan Hillin supersoftaus Sometimes When We Touch. Bonuksena vielä Alpa Chinon hittisinkku I Love Tha Pussy.

Yhteenveto
Tropic Thunder on poikamaisten elokuvaentusiastien märkä uni, rehellinen rytinäleffa ja kovapäisen ilkeä komedia, jossa kerrankin ruma sana sanotaan niin kuin se on.