Elokuva
Kommunismin levitessä itäisessä euroopassa toisen maailman sodan aikaan lukemattomat siviilit joutuvat uuden uljaan aatteen vihollisiksi tuomittuina työleireille Siperiaan, mikäli edes onnistuvat pysymään hengissä sinne asti. Heidän mukanaan hyiseen vankilaan joutuu myös puolalainen Janusz (Jim Sturgess), joka välittömästi alkaa suunnitella mahdottomalta tuntuvaa pakomatkaa. Heikoista mahdollisuuksistaan huolimatta Janusz ei anna periksi, sillä hän mieluummin kuolee hyytävän karussa Siperian korvessa vapaana miehenä kuin työskentelee orjana monille kohtalokkaiksi osoittautuneissa olosuhteissa venäläisellä vankileirillä. Yllättäen hän saa avukseen ja tukijakseen yksinään viihtyvän ja salaperäisen herrasmiehen, joka tunnustaa nimekseen Mister Smith (Ed Harris). Mukana joukossa on muun muassa venäläinen kovanaama ja gangsteri Valka (Colin Farrell), ja myöhemmin joukkoon liittyy myös nuori Irena (Saoirse Ronan).

Kourallinen miehiä lähtee peräti 6500 kilometrin matkalle Siperiasta Mongolian, Kobin autiomaan ja Himalajan vuoriston kautta aina Intiaan saakka. Uskomattoman pitkän kävelymatkan rinnalla vankileiriltä pakeneminen on varsin pikku juttu. Siksi onkin luonnollista, että The Way Back sivuuttaa paon suunnittelemisen nopeasti ja siirtyy seuraamaan pakenijoiden selviytymiskamppailua keskellä säälimätöntä Siperian erämaata. Toisaalta viipymällä hieman pidempään paon suunnitteluvaiheessa olisi elokuvasta saattanut tulla katsojan kannalta kiinnostavampi. Toisaalta elämää suurempi pakomatkakin olisi tarjonnut runsaasti mahdollisuuksia tarinan elävöittämiseen.

Laadustaan tunnettu Peter Weir on työskennellyt verkkaiseen tahtiin ja hänen uusin teos The Way Back (2010) onkin hänen ensimmäisensä sitten seitsemän vuotta sitten ilmestyneen, Russell Crowen tähdittämän, toimintaseikkailun Master and Commander: Maailman laidalla (2003). Elokuva pohjautuu Slavomir Rawiczin kirjaan The Long Walk (1956), jota pidettiin pitkään omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuvana tositarinana. Kun myöhemmin paljastui, ettei varhaisessa vaiheessa vapautetun Rawiczin tarvinnut lähteä epätoivoiselle pakomatkalle, kirjan on kerrottu pohjautuvan erään toisen puolalaisen kokemuksiin. Joka tapauksessa kertomuksen uskottavuus sai aimo kolauksen, ja elokuvakin alkutekstien mukaan on ainoastaan saanut inspiraatiota todellisista tapahtumista.

Toki tositapahtumiin perustuvien tarinoiden suhdetta aitoihin historiallisiin faktoihin on kyseenalaistettu ennenkin, ja on ainoastaan tervettä epäillä dokumentaation ja fiktion suhdetta modernin viihdeteollisuuden teoksissa, myös omaelämäkerrallisissa sellaisissa– tai ehkä etenkin niissä. Aikoinaan myös vankilapaon klassikko, Henri Charrièren kirjoittama Vanki nimeltä Papillon (Papillon, 1969), herätti keskustelua siitä, kuinka paljon se sisälsi tekijänsä omakohtaisien kokemuksien sijaan kuulopuheita muiden vankien kokemuksista ja vankilalegendoista. Vaikka itse pakomatkan autenttisuutta on epäilty, ainakin The Way Backin ajankuva on kohdallaan. Ainakin se tarjoaa yhden näkemyksen kommunismin valtaaman Itä-Euroopan tunnelmiin. Stalinin puhdistusten riehuessa valloillaan kuka tahansa voi osoittautua petturiksi, ja menolippu Siperiaan voi napsahtaa plakkariin koska vain. Neuvostovaltojen liitto osoittautuu paratiisiksi ainoastaan kommunistisen puolueen eliitille ja muille rikollisille. Toisaalta pitkä marssi pois Siperiasta toimii metaforana Puolan pitkälle tielle kamppailussa komminismin sortoa vastaan alkaen toisen maailman sodan ajoista aina kommunismin kaatumiseen ja vapaaseen Puolaan vuonna 1989.

Ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Peter Weirin vakiokaartiin kuuluva kuvaaja Russell Boyd on tehnyt jälleen kerran loistavaa työtä lavastaja John Stoddartin tukemana, ja elokuvan visuaalinen anti on mykistävän kaunista katseltavaa. Matkan varrella nähtävät vaihtelevat maisemat taltioituvat kankaalle suorastaan häkellyttävällä tavalla. Valitettavasti elokuvan suurenmoisuus jääkin siihen. Tarinan tasolla anti jää melko minimaaliseksi, ja reilusti yli kaksituntisena varsinkin loppupuolella alkaa tulla jo turhan paljon toiston tuntua. Pakenevat miehet ovat automaattiohjaukselle kytkettyjä toimijoita, ja samaa voi sanoa myös näyttelijöistä. Kenties armoton vankilakoneisto on pusertanut miehistä suuren osan inhimillisyyttä ja tehnyt heistä sisään päin käpertyneitä ihmisraunioita, jotka eivät koe turvalliseksi paljastaa sisintään muille. Katsojan kannalta on kuitenkin hieman puuduttavaa katsoa jalkaa toisensa eteen viskovia miekkosia, joista ei oikeastaan tiedä mitään. Vasta myöhemmässä vaiheessa mukaan tuleva Irene saa juroja miehia avautumaan hieman, mutta tässä vaiheessa pienet tiedon rippeet tuntuvat tulevan auttamattomasti liian myöhään.

Joitain fyysisiä vammoja lukuun ottamatta on miltei mahdoton sanoa, miten uskomaton patikkaretki vaikuttaa heihin, vai vaikuttaako mitenkään. The Way Back muistuttaa selviytymistarinaa Alive (1993), jossa henkensä edestä kamppailevat tuntuvat pääsevän äärimmäisten vaikeidenkin moraalisten ongelmien läpi sormiaan napsauttamalla. Erilaisista yksilöistä koostuva joukko toimii yllättävän homogeenisesti tarpoessaan hyytävän kylmän Siperian tai hohtavan kuuman Kobin erämään keskellä. Realismin tavoittelun, tai ainakin katsojan mielenkiinnon ylläpitämisen kannalta pienen konfliktin luominen olisi ollut tervetullutta. Ei kaikkien tarvitse käyttäytyä niin äärimmäisen sivistyneesti kaiken aikaa, varsinkaan keskellä villiä erämaata.

Yhteenveto
Peter Weirin ohjaama, tositapahtumista inspiraatiota hakeva The Way Back kertoo ulkokohtaisesti Siperian vankileiriltä pakenevista miehistä, jotka kävelevät peräti 6500 kilometrin matkan päätyäkseen lopulta Intiaan.