The X-Files ei ollut ennen nähnyt vastaavaa casting -ongelmaa, kuin mihin se nyt törmäsi. Toisen tuotantokauden Gillian Andersonin yhtäkkinen ilmoitus raskaudestaan oli pieni ongelma siihen verrattuna, että sarjan ikoni ja valovoimaisin tähti, Duchovny, tulisi osittain jättämään sarjan. Yhtäläistä tapauksille on, että molemmilla kerroilla tapaus ratkaistiin samalla tavalla; muukalaiset kaappaisivat agentin. Fanien reaktio Duchovnyn lähtöön sarjasta oli jokseenkin musertava: varsinkin USA:ssa suurin osa sarjan seuraajista ilmoitti suoralta kädeltä jättävänsä sarjan idolinsa mukana. Katsojien viha ei niinkään kohdistunut Duchovnyyn, vaan hänet korvaavaan John J. Doggettiin, jota tulisi tulkitsemaan Terminator 2:ssa nähty Robert Patrick: Doggett oli surkea Mulder -klooni, Patrick täysin ö-luokan näyttelijä.

Jos Duchovnyn oli kerran välttämättä sarjasta lähdettävä, ja hänet jollakulla piti korvata, niin ainakaan näyttelijävalinta ei olisi voinut paremmin nappiin osua. Robert Patrick oli ne kaksi vuotta, jotka sarja vielä tulisi jatkumaan, loistava alusta alkaen. Patrickin erinomaisuutta ja hänen sopeutumistaan uuteen rooliinsa korostaa vain se, että jo ensimmäisissä jaksoissa, missä hänet nähdään, ei voi nähdä eroa hänen ja muiden näyttelijöiden suorituksissa. Vanhasta kaartista osa on kuitenkin ollut mukana jo seitsemän vuotta. Kahdeksas kausi on kokonaisuutena niin upeaa tv-viihdettä, että Patricin roolisuorituksiin ei vielä ehdi kiinnittää samanlaista huomiota kuin vähemmän loistavalla yhdeksännellä tuotantokaudella, jota hän lähes yksin kannattelee.

Patrick tekee hienoa työtä, mutta kuinka on hänen hahmonsa, ex-New York kyttä, John J. Doggett toteutettu? Hahmon suurin ongelma on lähinnä siinä, että hänellä ei ole historiaa. Sitä toki koitetaan luoda pitkin jaksoja, mutta The X-Filesin rikas mytologia on luonut muille hahmoille niin vahvan taustan, että kahdeksantena vuonna mukaan hyppäävä, päärooliin istutettava naama ei yksinkertaisesti voi olla samalla tasolla kollegojensa kanssa. Sen mitä Doggett menneisyydessään häviää, ottaa hän monin verroin takaisin nykyhetkessä; Doggettista ei ole onneksi yritetty tehdä minkäänlaista vara-Mulderia, vaan täysin oma hahmonsa, jolla on omat toimintatapansa. Doggett on varsin liipasinherkkä kaveri, joka ohittaa epäilyt paranormaaleista ilmiöistä tulkitsemalla ne laiskaksi tutkimustyöksi.

The X-Filesissa ei kuitenkaan ole koskaan nähty agenttikoostumusta, joissa toinen osapuoli ei olisi ollut enemmän tai vähemmän UFO-uskovainen, eikä niin käy nytkään. Seitsemän vuotta jos jonkinlaista selitystä tarjonnut Dana Scully on vihdoin nähnyt 'totuuden' ja siirtynyt hihhuleiden kerhoon. Scullyn usko ei ole yhtä vakaalla pohjalla, kuin Mulderin vastaava, mutta hän edustaa tutkimusparissa kuitenkin sitä oudomman selityksen tarjoajaa. Vaikka vaihdos on vähän turhankin äkkinäinen skeptikko-Scullysta uskoja-Scullyyn, niin pakkohan näin oli joskus tapahtua. Ei kai kukaan voisi ikuisuutta silmiään ummistaa. Gillian Anderson tekee takuuvarmaa näyttelijätyötä, mutta toimista näkyy jo rutiininomaisuus; miksi tehdä enempää, kun vanhakin on kelvannut jo monen monta vuotta?

Patrickia lukuun ottamatta tekijätiimi pysyy jokseenkin samana. Suurin muutos on sarjan ehkäpä parhaan ohjaajan, Rob Bowmanin (Reign of Fire, Elektra) siirtyminen elokuvapuolelle. Mytologian erinomaisuudesta ja umpisolmuisuudesta saa edelleen kehua tai syyttää kaksikkoa Chris Carter, Frank Spotnitz. Ohjaajia on edelleen tavalliseen tv-sarjatyyliin useita, mutta suurimmasta osasta avainjaksoja vastaa toisella tuotantokaudella mukaan tullut Kim Manners. Ohjaustyö on kautta laidan varsin tasaista, eikä kukaan erityisesti erotu joukosta. Sarjan komeista, unimaisista musiikeista vastaa edelleen Mark Snow.

Kahdeksannen tuotantokauden voi jakaa varsin karkeasti kolmeen osaan. Ensimmäinen osa sisältää ainoastaan yhden tuplajakson, joka käynnistää koko tuotantokauden ja piirtää suuntaviivat tulevalle. Kauden ensimmäisen alkupuoliskon täydentää kymmenen jakson pituinen putki, jossa ei nähdä lainkaan sarjan pääjuonta, mytologiaa, eteenpäin vieviä jaksoja, vaan keskitytään perinteisten hirviöiden metsästykseen. Tuotantokauden päättää yhdeksän jaksoa sisältävä paketti, joka on jokseenkin täysin erilainen kuin edeltäjänsä. Mulder tulee mukaan kuvioihin, ja tarjolla on kahta jaksoa lukuunottamatta pelkkää mytologiaa.

Kauden aloittava tuplajakso Within, Without on varsin tyypillinen The X-Filesin kauden aloitus. Taso on hyvää, mutta ei kuitenkaan sitä parasta laatua, mitä tuotantokaudelta on lupa odottaa. Jaksopari on varsin hidastempoinen kerronnaltaan, mutta vastapainoksi sisältää muutamia todella upeita kohtauksia autiomaassa. Doggett saadaan esiteltyä varsin tyylikkäästi, ja hänen ja Scullyn ensinäkeminen on vähintään yhtä onnistunut, kuin Mulderin ja Scullyn vastaava tapaus pilotti-jaksossa. Vahinko on, että heti alusta asti kaikki energia käytetään Mulderin etsimiseen, eikä seitsemännen tuotantokauden lopun tapahtumia selvitetä juuri lainkaan; Krycekin (Nicholas Lea), Covarrubiuksen (Laurie Holden) ja Tupakkamiehen (William B. Davis) kohtalot jäävät kaikki avoimiksi, mutta tähänhän ollaan totuttu.

Pakollisen alkumytologian jälkeen on yleensä tarjoiltu ne tuotantokauden heikoimmat jaksot, mutta tällä kertaa ne on säästetty hieman myöhemmälle, sillä keskinkertaisen Patiancen jälkeen nähtävät Roadrunners ja Invocation ovat The X-Filesin hirviöjaksoja parhaimmillaan. Invocation joistaa juonellaan, erinomaisilla lapsinäyttelijöillään ja Doggettin historiaa valottavilla aspekteillaan, kun taas Roadrunners on juuri sellainen jakso, joka on tehty jonkin klassisen syrjäkylään sijoittuvan kauhuelokuvan katsomisen jälkeen. Jaksoa voi toki pitää tavallaan kornina ja kliseisenä, mutta allekirjoittanut näkee sen ennemminkin onnistuneena kunnianosoituksena The X-Filesin hirviöjaksojen esikuville. Redrum ja Via Negative ovat molemmat vielä keskivertoa parempia jaksoja, mutta seuraavat viisi jaksoa, sisältäen mm. Badlaan ja The Giftin, ovat osa selvästi, osa vähemmän selvästi kaavittu kasaan jämäkäsikirjoituksista. Kahdeksantena tuotantovuotenaan The X-Files kun on ollut jo useamman vuoden niiden tv-sarjojen joukossa, joiden budjetti on sitä luokkaa, että jaksojen hyvyys tai huonous on enää äärimmäisen harvoin toteutuksesta kiinni, vaan lähes poikkeuksetta saadaan ilkeät katseet suunnata tarinasta vastaaviin tahoihin. Viikon hirviö -putken päättävä Medusa antaa jo toivoa paremmasta, ollen keskinkertainen The X-Files -jakso.

Kauden lopussa kiitos seisoo, sillä vaikka viimeiset yhdeksän jaksoa eivät sisälläkkään enempää kuin kolme täysosumajaksoa, ei mukana vastavuoroisesti ole kuin pari alle erinomaisuuden jäävää jaksoa. Tällaiset putket ovat koko The X-Filesin elämänkaaren aikana täysin poikkeuksellisia, sillä vaikka sarjalla monen monta valttia onkin pöytään lyödä kaikkien aikojen parhaan tv-sarjan tittelistä kilpaillessa, ei tasaisuus todellakaan ole yksi näistä. Erinomaista jaksoa saattaa seurata täysi pohjanoteeraus ja toisinpäin. Ainoastaan mytologiajaksojen lähes järjestelmälliseen erinomaisuuteen on voinut luottaa, fiasko nimeltä yhdeksäs tuotantokausi tosin romuttaa tämänkin säännön.

Mulderin paluusta voidaan olla montaa mieltä, mutta yhtä kaikki, katsojaluvut nousivat sen ansiosta varsin kivasti, kun monet sarjan jättäneet tulivat katsomaan, kuinka Kettu jaksaa. Ja eihän se oikein jaksanut: Duchovnyn otteista näkyy edelleen lievä tylsistyminen, mutta katsojien onneksi mies kuitenkin kasaa itsensä niihin oleellisiin jaksoihin. Välillä miehessä on samaa vanhaa innostunutta salaliittoteoreetikkoa, kuin alkupään kausilla. Loppukauden jaksoista paras on Deadalive, joka on ehkäpä paras The X-Files jakso sitten kuudennen kauden Two Fathers, One Son -kaksikon. Vaikka sisältääkin muutaman naurettavan juonenkäänteen, imee tarina kuitenkin mukaansa äärimmäisen tehokkaasti. Jakso on visuaalisesti todella komea ja paskojen jätkien kruunaamaton kuningas Alex Krycek on mukana. Voiko sarjaan jo ajat sitten humahtanut fani muuta vaatia? No, Tupakkamiestä tietysti, mutta kaikkea ei voi saada. Loppupuolen jaksoissa Gillian Anderson myös loistaa, ja vaikka hänelle onkin kirjoitettu aivan liikaa kyynelkanavia rasittavia kohtauksia, varsinkin This Is Not Happeningin ylidramaattinen loppu toimii näyttelijätasolla hienosti.

Kauden päättävä Existence on kaikin puolin hieno päätös hienolle tautantokaudella. Se ei aivan yllä tasolle, mitä useat muut tuotantokausien päätösjaksot ovat tarjoilleet, mutta on kuitenkin kokoluokkaa parempi, kuin koko sarjan päättävä the Truth. Existence olisi myös vallan mainiosti voinut olla koko sarjan päätösjakso, sen verran klassisiin kuviin se loppuu. Existence vetää komeasti kasaan koko kahdeksannen kauden tapahtumat, ja kerrankin on nähtävissä, että koko tuotantokauden mytologiaa ja yleisiä tapahtumia ollaan jonkin verran suunniteltu etukäteen. Kun Mulder tulee takaisin, alkavat tapahtumat vilistä hyvin nopeasti, kuitenkin siten, että punainen lanka on kaiken aikaa näkyvillä. Kahdeksas kausi onkin oikeastaan ensimmäinen kausi, jonka mytologiajaksot käsittelevät yhtä ja samaa teemaa. Edellisillä kausilla sarjan kolonisaatio-juonta käsiteltiin hyvin monista vinkkeleistä, ja katsojille annettiin lähinnä muruja kokonaiskuvasta. Sen sijaan kahdeksas kausi pelaa varsin avoimin kortein ja keskittyy lähinnä Mulderin etsintään ja tämän löytymisen jälkeen Scullyn lapseen.

Ääniraita tarjoillaan stereona. On hieman sääli, että The X-Filesin viimeisilläkään tuotantokausilla ei siirrytty tarjoilemaan DVD-julkaisuja aidolla 5.1-ääniraidalla. Näin on kuitenkin toimittu hyvin monissa muissa tuoreissa sarjoissa. DD2.0-raita ei kuitenkaan tyydy pyörimään pelkästään etukanavissa, vaan ääntä tarjoillaan välillä hyvinkin runsaasti takakanaviin, ja tapahtumien paikantaminen käy varsin helposti pelkkiä ääniäkin kuuntelemalla. Dialogi toistuu kirkkaasti ja selkeästi. Kokonaisuutena selkeästi parempi kuin keskimääräinen DD2.0-ääniraita.

Lisämateriaali on sijoitettu suurimmaksi osaksi paketin viimeiselle levylle yhdessä tuotantokauden päättävän Existencen kanssa. Kommenttiraidat löytyvät luonnollisesti kulloisenkin jakson omista valikoista. Lisämateriaali on tekstitetty muutamalle kielelle, englanti ei valitettavasti kuulu näihin.

Kommenttiraitoja on tarjolla ainoastaan kahteen jaksoon. Frank Spotnitz kommentoi jaksoa Alone ja Kim Manners puolestaa Existencea. Ihan asiallista juttua miehiltä tulee, eikä kuunnellessa pääse kyllästymään.

The Truth About Season 8 on The X-Filesin vastine making of -dokumentille. Dokumentti on huomattavasti parempi, kuin edellisen kauden vastaava, jossa oli paljon ns. vanhaa kuvamateriaalia. Kahdeksannelle kaudelle ollaan kuitenkin palattu vanhaan tuttuun tapaan, ja dokumentin kaikki kuvamateriaali on juurikin tätä julkaisua varten kuvattua. Mukana ei ole juurikaan näyttelijöitä, vaan ääneen pääsevät kameran takaa löytyvät naamat, etunenässä Chris Carter.

Special Effects on aina ollut yksi parhaista herkuista, mitä nämä julkaisut ovat tarjonneet, eikä kahdeksas kausi tee tässä suhteessa poikkeusta. Efekteistä vastaavan Mat Beckin kommentoinnin opastaessa käydään läpi nippu efektejä alusta loppuun asti - on mukava nähdä minkälaisia variaatioita kustakin efektistä on ollut olemassa ennen lopullista versiota.

Poistettuja kohtauksia on seitsemän ja ne voi kuunnella kommenttia kera. Poiston syitä arvailemaan ei kyllä kommentointia tarvitse, sillä kaikki vaikuttavat lähinnä jaksojen täytteeltä.

Täytelisämateriaalin virkaa hoitavat jaksojen mainokset, joita löytyy peräti 42 kappaletta. Ihan kiva on katsoa, miten omia suosikkeja on aikanaan tv:ssä promottu, mutta aivan selvää on, että kertakäyttöhuviksi nämä jäävät. Doggettin, Krycekin ja Gibson Praisen hahmoesittelyt kuulostavat ehkä ideana hyvältä, mutta ne ovat jokseenkin täysin puhtaita jaksomainoksia, eikä niistä irtoa sarjaa seuranneelle mitään informaatiota. Lisäksi tarjolla on dvd-rom peli ja 6 dubattua kohtausta, jotka voisi kyllä jo hiljalleen jättää näistä paketeista pois.

Kahdeksannen tuotantokauden myötä The X-Files palaa kahden hieman heikomman tuotantokauden jälkeen takaisin kultakantaan. Valitettavasti huipulla ei kauaakaan pysytä, vaan seuraava eli viimeinen yhdeksäs tuotantokausi rysäyttää The X-Filesin huonoimmilleen. Kahdeksannen tuotantokauden ainoa heikkous on sen alun jälkeen tuleva pitkä monster of the week -putki, mutta tätä kompensoi enemmän kuin riittävästi ennätyksellisen suuri määrä mytologia-jaksoja. Ja kun hirviöputki kuitenkin sisältää muutaman huippujakson, ei tunnelma kotikatsomossa pääse latistumaan.

DVD-julkaisu on hyvin samantapainen tekniseltä laadultaan, kuin kolme edellistäkin, mitä nyt kuva paranee hitusen verran kausi kaudelta. Lisämateriaali on parempaa kuin edellisellä kerralla, mutta ei kuitenkaan vedä vertoja tällä saralla parhaille kausille.

Arvosana ei ole mikään objektiivinen mielipide, vaan puhtaasti fanipohjalta annettu. The X-Filesin keskinkertainen jakso on itselleni tv-viihdettä parhaillaan, ja kahdeksannella tuotantokaudella tämän keskinkertaisuuden yli pääsee reilusti yli puolet jaksoista. Kahdeksas tuotantokausi on parasta The X-Filesia yhdessä kausien 3-5 kanssa.