Orpona kuoriutunut varpuspoika Riku samaistuu ensimmäiseen näkemäänsä hahmoon, joka sattuu olemaan tuhottua pesää tutkimaan lentänyt haikaraemo Aurora. Pikkulintuja jo valmiiksi inhoava isä, haikaraparven pomo Claudius ei toivota uutta tulokasta tervetulleeksi, mutta nuori Max on uudesta velipuolestaan kovasti innoissaan. Kesä menee Rikulla mukavasti, mutta syksyn tullen haikaroiden on aloitettava migraatio kohtia Afrikan suuria järviä, ja monen tuhannen kilometrin lentomatka on pienelle varpuselle aivan liian pitkä lentää. Mutta nokkelalle siivekkäälle löytyy toki muitakin matkustusvaihtoehtoja kuin liidellä halki ilmojen.

Toby Genkelin ja Reza Memarin ohjaama, jälkimmäisen käsikirjoitukseen pohjaava Riku Haikara varioi suurella sydämellä useampiakin satuklassikoita ja niiden perusopetuksia itsensä löytämisestä ja erilaisuuden hyväksymisestä, mutta lauantaiaamun tv-piirrettyjä muistuttava piirrosjäki ja samoja asioita toistava ja alleviivaava kerronta jättävät varsin vaatimattoman jälkimaun. Perustavin virhe on se sama, joka niin usein rasittaa pikkuväelle suunnattuja elokuvia, lastenleffojen kun ei toimaikseen tarvitse olla lapsellisia. Riku Haikara luottaa kuluneisiin hassutteluihin, jatkuvaan huutamiseen ja loputtomiin nettiriippuvuusvitseihin, jotka ärsyttävät nopeasti myös aikuisia.

Suomidubissa tulkitsevat takariville saakka mm. Heljä Heikkinen (Riku), Tommi Korpela (Claudius) ja Katja Aakkula (Aurora). Häiritsevimmät sivuhahmot ovat Rikun tueksi pitkälle matkalle lähtevät uudet ystävät, Rinna Paatson kurkkuäänellä korisema skitso varpuspöllö Olga, jolla on sivupersoona Oleg, sekä Antti Pääkkösen selkeästi bi-seksuaali discohile papukaija Kiki Le Freak.

Eurooppalaista elokuvaa toki kuuluukin tukea tuomalla niitä meidänkin valkokankaille, mutta ei kai kukaan odota sillä bisneksellä rikastuvan?