Pertti ”Spede” Pasanen (Riku Nieminen) työstää elokuviaan ja nimikkoshowtaan telkkariin, mutta miehen omaksi hovikseen kokoamassa ryhmässä kiehuu. Ohjaaja Ere Kokkosta (Joonas Nordman) harmittaa tuottajatähden diivailu eikä kovasta yrityksestä huolimatta Yleisradion johtajalta Eino S. Revoltakaan (Taneli Mäkelä) heru arvostusta saatikka tukea. Uutena ydinryhmään tuleva Vesa-Matti Loiri (Aku Sipola) auttaa minkä voi, mutta halajaa vakavamman taiteen pariin ja epäilee uuden Uuno-hahmonsa mahdollista menestystä valkokankailla.

Aleksi Delikourasin (Punttikomedia, 2020) ohjaama ja Antti Heikkisen (Juice, 2020) käsikirjoittama Spede kattaa kotimaan legendaarisen koomikon ja  monitaitoisen viihdyttäjän Pertti " Spede" Pasasen (1930-2001) urasta 1960-luvun lopun aina Turhapuro-ilmiön syntyyn saakka 1970-luvun alkupuolella.

Vaikka Tuomas Marjamäen elämäkerta Spede, nimittäin (2017) olisi tarjonnut vaikka kuinka paljon jänniä anekdootteja ja mielenkiintoisia detaljeja, Delikouras on valinnut turhankin tylsän keskitien. Kokonaisuus koostuu pienistä palasista, joissa päähenkilö raivoaa omilleen tai kiukuttelee joko YLE:lle tai kriitikoille, jotka eivät hänen nerouttaan ymmärrä. Ajankuvaan on kuitenkin satsattu hakemalla dokumentaarisuutta filminpätkillä, jotka Joonas Pulkkanen on taitavasti taltioinut oikealle filmille. Illuusio rikotaan kuitenkin toistuvasti motivoimattoman nykivällä editoinnilla ja kerronnan epätasaisella rytmillä.

Riku Nieminen ottaa ulkoisesti hahmon haltuun, mutta ei lähde tekemään Spedestään suoraa imitaatiota. Siinä missä Aku Sipolan Vesku Loiri onnistuu tavoittamaan jotain multilahjakkaan miehen sisimmästä, Mikkö Töyssyn Simo Salminen jää, kuten esikuvansakin, täysin sivuhenkilöksi. Sama kohtalo on myös Minka Kuustosen Pirjo-vaimolla.

Spede ei suinkaan ole komedia, vaan vakavuuteen pyrkivä kuva kovapäisestä miehestä, joka halusi menestyksen lisäksi arvostusta. Sitä ei elokuva Pasaselle sen suuremmin tarjoa, mies kun olisi ansainnut huomattavasti laadukkaammat muistosanat.