Elokuva
Vuonna 1841 New Yorkissa vapaa mies Solomon Northup (Chiwetel Ejiofor) elelee mukavaa arkea perheensä, vaimo Annen (Kelsey Scott) ja lasten, Margaretin (Quvenzhane Wallis) ja Alonzon (Cameron Zeigler), kanssa. Kun herrat Hamilton (Taran Killam) ja Brown (Scoot McNairy) tarjoavat Solomonille, taitavalle muusikolle, keikkaa, hyväuskoinen mies tarttuu tarjoukseen ja juhlistaa uusien ystäviensä kanssa maljoin sopimusta. Herätessään kaukana New Orleansissa, Solomon huomaa olevansa myyty orjaksi eikä tulevaisuudessa odota kuin tusina tuskan vuotta

Steve McQueenin yhdeksän Oscarin ehdokas, 12 Years a Slave, perustuu Solmon Northupin vuonna 1853 julkaisemiin muistelmiin ja sen filmatisoinnin on käsikirjoittanut John Ridley. Rankassa ja säälimättömässä aikalaiskuvauksessa ei ole mitään keinotekoista ja se pysyy valitsemallaan tiellä, lipumatta hetkeksikään orjuutta käsitelleiden tv-sarjojen päälleliimattun siirappiseen romantisoimiseen.

McQueen tempaisee loistavan pääroolin tekevän Ejioforin mukana katsojan varoittamatta epämukavuusalueelle ja sen ylikin, kuvatessaan orjaplantaasien kauheuksia kiihkotta, brutaaleimpiakin julmuuksia kaihtamatta, olematta silti yleisöä keinotekoisesti manipuloivaa sosiaalipornoa. McQueen antaa musertavan pitkillä otoilla kuvilleen aikaa palaa katsojan muistiin ja juuri kerronan rauhallinen esitystapa tekeekin kokemuksesta armottoman realistisen. Yhtä aikaa elokuva löytää armottomasta arjesta kuitenkin myös niitä pieniä onnensirpaleita, jotka pitävät yllä toivoa huomisesta ilman kahleita.

Kokonaisuutena 12 Years a Slave on hypnootisen vaikuttava kokemus, elokuva, joka saa katsojan reagoimaan syvästi ja ehkä voimaan myös pahoin. Se saa tuntemaan syvää häpeää ihmiskunnan puolesta välittämättä väristä, eikä sen hyökyaalon lailla päälle tuleva melankolisuus päästä irti pitkään aikaan edes teatterin ulkopuolella. Yhtä kyynisen toteavasti orjuutta käsitteli myös Quentin Tarantino elokuvassaan Django Unchained (2013), joskin aivan eri keinoin ja päämäärin.

Kriittisemmin 12 Years a Slaveen voi toisaalta suhtautua siksi, että se soljahtaa vaivatta niiden aika ajoin tarpeesta tehtävien muistuttaja-elokuvien joukkoon, joiden on tarkoituskin saada (valkoiset) ihmiset tuntemaan surua ja ahdistusta esi-isiensä tekemistä julmuuksista. Mutta oli sitten itsekin mustaihoisen ohjaaja McQueenin tarkoitusperät mitkä tahansa, 12 Ýears a Slave on yhtä kaikki vaikuttava ja tärkeä elokuva, visuaalisestikin vaikuttava näyttö, jonka taustalla säveltäjä Hans Zimmer tekee parasta työtään pitkään aikaan.

Chiwetel Ejiofor kantaa raskaan pääroolin komeasti, eikä aprikoinnit tulevasta Oscar-palkinnostakaan ole ollenkaan tuulesta temmattuja. Vuosikaudet mm. Denzel Washingtonin ja kumppaneiden varjossa hienoja sivurooleja tehneen Ejioforin Solomon on ilman muuta elokuvan keskus ja katalyytti, mutta ilman taitavaa sivuositusta sisäistetyinkin roolityö jäisi vaille kaikupohjaa. Sitä tarjoilevat erinomaiset näyttelijät, kuten Paul Giamatti orjakauppiaiden eliittiin kuuluvana Theophilus Freemanina ja Benedict Cumnberbatch orjia omistavana baptistisaarnaajana, joka ymmärtää oppineen Solomonin arvon plantaasin kehittämisessä.

Hurjimman sivuroolin tekee McQueenin vakionäyttelijä Michael Fassbender jäätävän julmana plantaasin omistajana Edwin Eppsinä, miehenä, joka kohtelee kaikkia omistuksiaan juuri kuten haluaa, ilman omatunnon häivää. Lupita Nyong`o tekee Solomonin kohtalotoveri Patseyna koskettavuudessan ylittämättömän roolin ja Sarah Paulson nähdään Eppsin provosoivana vaimona Maryna. Yksi elokuva tuottajista, Brad Pitt, on mukava kanadalainen kirvesmies Bass, Garret Dillahunt Eppsin tilan työnjohtaja Armsby ja marginaalihahmojen takuumies Paul Dano äärirasistinen John Tibeats.

Yhteenveto

Syvältä koúraiseva kokemus, joka saa Juuret (1977) ja Amistadinkin (1997) tuntumaan kevyemmältä kioskikirjallisuudelta.