Alvin ja pikkuoravat 2
Jussi U. Pellonpää, Ti, 22/12/2009 - 00:00

Elokuva
Popsensaatioiksi noussut maaoravatrio Alvin, Theodore ja Simon (Justin Long, Jesse McCartney, Matthew Gray Gubler) eivät enää hengaa kiireiseksi heittäytyneen Dave Sevillen (Jason Lee) kanssa, vaan ovat päätyneet tämän parikymppisen veljenpojan Tobyn (Zachary Levi) hoitoon.

Vaikka elo listahirmuina on kivaa, myös alaikäisten kurreviikareiden on mentävä kouluun saamaan se perusopetus, joka jokaiselle kuuluu. Skolessa pojat ovat välittömästi tähtiä ja menestys, mutta mieli mustuu, kun selviää, että musiikkiopetusta ollaan karsimassa. Bändisodan voitto toisi rahaa kivasti kassaan, mutta kurrekoplan kauhistukseksi samaa rahasäkkiä havittelee myös The Chipettes, Brittany, Jeanette ja Eleanor (Amy Poehler, Anna Faris, Christina Applegate), kolmen hurmaavan oravaneidon muodostama tyttötrio.

Joskus viime vuosisadalla tv-sarja Hill Street Bluesista tähdeksi noussut ja niitä portaita ohjaajaksi kavunnut Betty Thomas on ohjannut aiemmin hyvänkin elokuvan (radiopersoona Howard Sternin julkean hauska omakuva Private Parts, 1997), mutta on sittemmin rutinoitunut, eikä Alvin ja pikkuoravat 2 tuo asiaan sen suurempaa muutosta. Eikä näissä halvalla ja kiireellä tehdyissä animaatiota ja eläviä näyttelijöitä yhdistelevissä rainoissa hirmusti näkemykselliseen tyylittelyyn mahdollisuuksia annetakaan.

Thomasin ainoa toivo, Kovan onnen kundina ykkösosaa kantanut Jason Lee piipahtaa kuvissa vain muutaman minuutin, eikä muista hahmoista ole raahaamaan sokeroitua hömppää edes kalkkiviivoille. Opetus on tietenkin mukana, osata olla epäitsekäs ja huomioida myös ystävät, mutta jos tätä yhtä elämän perustotuutta alleviivataan näin räikeästi, kyynisyys alkaa tuntua paremmalta vaihtoehdolta.

Alkuperäiset ääninäyttelijät, kimittäviksi muutettuina tietenkin, handlaavat sirkutuksen miten kuten, mutta ärsyttävin tapa Thomasin kaikissa mahdollisissa neonväreissä räiskyvässä tekeleessä on sen naiivi tapa käyttää musiikkia lähes jokaisessa kohtauksessa motiivittomana käsikassarana. Ääniraidalla kuullaan suhteeton sekametelisoppa popmusiikkia pikkuoravien kimittämänä. Listalta löytyy ainakin The Kinksin You Really Got Me, Bee Geesin Stayin`Alive, Foreignerin I Want To Know What Love Is, Black Eyed Peasin I Gotta Feeling sekä se pakollinen, loppuratkaisunkin ehkä jo tässä paljastava, Sister Sledgen We Are Family.

Kotimainen dubbaus tökkii ihmisnäyttelijöiden kohdalla, mutta hännäkkäiden kohdalla tavoitetaan paikoin muutamakin yhtymäkohta koko kansan suosikeihin Saukkiin ja pikkuoraviin, joita on pohjolassakin kuunneltu jo vuodesta 1959.

Yhteenveto
Ylienerginen ja strobovalojen tahtiin räiskyvä koko perheen kommellus voi aiheuttaa jo valmiiksi karkista ja kolasta sokerihumalassa nykiville alakouluikäisille jopa ADHD:n. Aikuiskatsojat kiittänevät elokuvan siedettävää pituutta.

Anamorfinen: 
Anamorfinen
Levymäärä: 
0
Arvosana DVD:lle: 
Arvosana kuvasta: 
Arvosana äänestä: 
Arvosana bonusmateriaaleista: 
Pakkotekstitys: 
On
Kuvagalleria: 

Lisää uusi kommentti



Copyright © FilmiFIN 2004 - 2016