Elokuva
Supersankaruutensa Hämähäkkimiehenä sisäistäneellä Peter Parkerilla (Andrew Garfield) riittää siviilissä pohdittavaa, miten yhdistää antoisa arki kivan tyttöystävän Gwenin (Emma Stone) kanssa ja toisaalta taas kuinka mukavaa olisikaan vain liidellä New Yorkin kattojen yllä tekemässä hyvää. Mutta jokainen estetty rikos synnyttää uuden vihollisen ja kun sellaisia lopulta ilmestyy kerralla kolme, kostoa hautova venäläiskonna Aleksei Sytsevich (Paul Giamatti), vanha lapsuudenystävä ja isänsä kuolemasta katkera Harry Osborne (Dane DeHaan) sekä tämän perimän OsCorp-firman rankan metamorfoosin kokeva nörtti-inssi Max Dillon (Jamie Foxx), ei aikaa muille aatoksille kohta enää olekaan.

Marc Webbin The Amazing Spider-Man 2 jatkaa siitä, mihin mainiosti genreä muokannut ykkösosa jäi, mutta tuntuu hukanneen pelivälineen useammin kuin kerran sinne tänne hortoilevan käsikirjoituksen muodossa.
Tarvittavan ryhdin leffa löytää vasta viimeisessä näytöksessään, mutta siihen mennessä päätön poukkoilu on jo vaatinut veronsa. Käsiksen kudontaan osallistuneet kynäniekat (Alex Kurtzman, Roberto Orci, Jeff Linkner ja James Vanderbilt) tuntuvat olleen tyystin erikseen juonikuvioita piirrellessään ja niinpä kokonaisuus ei kasva osiensa summaksi, vaan jää sarjaksi iraallsia tapahtumia, henkilöitä ja sivujuonia.

Myös tasapaino dramaattisten ainesten ja juvenaalin huumorin välillä särkee illuusion turhan usein, vaikka kaiken taustalla kulkeekin ihan reippaan poikamainen sarjisseikkailu. Visuaalisesti The Amazing Spider-Man 2 on sitä vastoin täyttä silmäkarkkia, kirkkaissa valoissa ja väreissä viimotteen päälle hiottua ison rahan dynaamista megastusta, jossa erikoiset efektit ja hurmahenkinen toiminta kohtaavat näyttävin tuloksin.

Andrew Garfield on sopivan poikamainen, mutta myös tarpeen tullen aidon vakava vastuun merkitystä pohtivana Hämähäkkimiehenä, mutta kärsii varsinkin humoristisiksi tarkoitettujen kohtausten keinotekoisuudesta.
Suurin huti tulee yllättäen Jamie Foxxilta, jonka nörde Max tai wattihirviö Electro eivät vakuuta millään tavalla, vaan kumpikin hahmoista jää ikävän kevyin vedoin piirretyksi tihuntekijäksi, jonka motiiveissakin piisaa pähkäiltävää. Nuoremman polven tulokas Dane DeHaan sitä vastoin saa paljon irti Harryn ohuesta hahmosta ja onnistuu synnyttämään aidon oloisia tunnetilojakin efektimyrskyjen keskellä. Colm Feore ilkeilee Oscorpiin pesiytyneenä käärmeenä Donald Menkeninä ja maanmainio Paul Giamatti voisi haastaa tuotantoyhtiön vaikka hyväksikäytöstä, sillä niin minimaaliseen rooliin miehen vierailu kuvissa on puristettu.

Yhteenveto
Lopputulos jää kyllä plussalle, mutta ei alkuunkaan siinä määrin kuin ensimmäinen elokuva olisi antanut aihetta odottaa. Ehkä petraus tapahtuukin sitten vasta seuraavassa, vuodelle 2016 luvatussa Hämis -seikkailussa?