Elokuva
Alan (Terence Hill) joutuu ongelmiin paikallisten pikkugansterien kanssa järjestäessään vedonlyöntiapua laukkakisoihin vieraalla pääomalla. Sedältä muropaketista saatu aarrekartta johdattaa Alanin etsimään kartalta löytymätöntä aarreaittaa, johon tarinan mukaan on kätketty japanilaisten rahakas sotasaalis.

Parin minuutin ajojahdin päätteeksi, kuin sattumalta, Alan päätyy maailmanympäripurjehtija Charlien (Bud Spencer) matkaan venereissulle, jota sponsoroi iso marmeladifirma. Ei aikaakaan , kun he päätyvät saarelle, jolta aarteen pitäisi löytyä. Ongelmia matkaan tuovat hullu japanilainen sotilas, alkuasukkaat ja rahasaaliin perässä olevat rikolliset.

Aikoinaan yksi suosituimmista parivaljakon Terence Hill ja Bud Spencer -leffoista ei jaksa enää säväyttää oikeastaan millään tasolla. Koska näiden elokuvien tenho perustuu ainaiseen turpiin mättämiseen ja luonnollisesti (jostain kumman syystä) papujen syömiseen, on tämä näkökanta jätetty vähemmälle Banaanipojat Hula-Hula saarella -leffassa.

Hieman väkisin väännetty juoni uskomattomine sattumankauppoineen ei ole sitä tyypillisintä Hill & Spencer -juonenkulkua. Yleensä paikalla on jokin todella moraaliton vihan ja nyrkiniskujen kohde, kuten vaikkapa huumepomo tai vastaavaa - pikkugansteri muutaman apulaisen kera ei oikein tarjoa kunnon vastusta.

Sergio Corbuccin ohjaama elokuva ei siis vakuuta, mutta vika on pikemmin itse käsikirjoituksessa kuin missään muussa tekijässä. Sen Corbucci on tehtaillut yhdessä Mario Amendolan kanssa. Amendolan käsistä on IMDb:n mukaan lähtenyt tarina noin 150:een leffaan, jotka käsittävät lähinnä italowesternejä ja halpaa shokkikauhua.

Corbucci on aikaisemmin ohjannut mm. elokuvat Django (1966) ja Suuri hiljaisuus (1968). Ohjattavien joukossa on ollut sellaisia legendoja kuin Franco Nero, Mario Brega, Klaus Kinski. Triviatietona mainittakoot, että Corbucci on ohjannut Terence Hillin tähdittämän Superkyttä (Super Fuzz, 1980) -elokuvan.

Banaanipojat Hula-Hula saarella on Hill & Spencer -leffanakin ihan liian kevyttä tavaraa, kun juoni on seinästä revitty ja klassisten nyrkkisankarihahmojen rystysille ei anneta tarpeeksi kohteita. Aika on kullannut muistot tämän julkaisun kohdalla.

Kuva
Ei-anamorfinen 1.66:1-kuva ei tarjoa mitään muuta vaihtelua yleiseen Terence Hill & Bud Spencer -elokuvien kuvanlaatuun kuin, että se on mallia letterbox. Kuva on muuten täynnä roskia, kohinaa, rakeisuutta, ja haaleita värisävyjä löytyy riittämiin.

Ääni
Dolby Digital Stereo -ääniraita on tukkoinen. Tappelukohtauksissa ääni särkee hieman ja joissakin kohtauksissa puheesta ei saa mitään selvää ilman tekstitystä. Carmelon ja Michelangelo La Biondan luoman soundtrackin pirteät reggae-melodiat nostavat hieman tylsähkön leffan tunnelmaa, mutta ei se sitä pelasta.

Lisämateriaali
Parivaljakon muutaman tekstiruudun mittaiset biografiat suomeksi.

Yhteenveto
Yksi monista Bud Spencer ja Terence Hill -leffoista, joka muistetaan lähinnä hulvattoman nimikäännöksensä, eikä niinkään sisältönsä puolesta. Leffan juoni ei vakuuta millään tasolla ja kaksikon kinasteluun, nyrkkitappeluihin ja papujen syöntiin perustuva "karisma" loistaa poissaolollaan, sillä näitä elementtejä on viljelty huomattavasti vähemmän. DVD:n laatu ei  todellakaan ole parasta mahdollista, mutta ei mitään huonointa mahdollistakaan. Kyllä näitä huvikseen katsoo, etenkin jos näitä omisti aikoinaan VHS-versiona. Tämän elokuvan kohdalla kuitenkin aika on kullannut muistot melko pahasti ja muiden Hill & Spencer -leffojen viehätys on tiessään.