Kotimainen Blood Ceremony Films tuottaa omannäköisiään indie-elokuvia harrastajavoimin. Ryhmän ensimmäinen kokopitkä elokuva, Desire of the Innocent Blood, on käytännössä yhden miehen, Sami Haaviston, tekemä. Toki mukana on ollut joukko näyttelijöitä ja muita avustajia.

Arhur (Mika Vattulainen) on yksinäinen, perintöä odotteleva mies, joka rakastuu nuoreen kaunottareen, Eliseen (Ana Claran). Yhdessä istuskellaan onnellisina rannalla ja tanssitaan niityillä, mutta ennen pitkää rakkaus kuihtuu, eikä edes tuleva perintö saa Eliseä pysymään Arthurin vierellä. Elise palaa takaisin vanhojen ystäviensä luokse Kuolleen merenneidon satamaan, missä vampyyri Eleanor (Kirsi Vahomäki) odottaa uutta uhria. Elise kuolee, mutta hänen rakkautensa Arthuriin on niin voimakas, ettei nainen kauaa pysy kuolleena.

Elokuva sijoittuu jonnekin parin sadan vuoden taakse, aikaan jolloin rakkaus oli suurta ja herrasmiehet kävelivät arvokkaasti. Mustavalkoisella kuvalla ja mykkäelokuvan keinoin esitetty rakkaustarina kulkee laahaavasti eteenpäin, mutta sisältää silti ihan menettelevän juonen. Vampyyrielokuvana tämä ei tarjoa mitään uutta, ja mielenkiinto kohdistuu ainoastaan sen toteutukseen. Valitettavasti suomalaisten näyttelijäntaidot eivät ole parasta mahdollista materiaalia mykkäelokuvaan. Näyttelijät ovat sekä liian jäykkiä, ilmeettömiä että tylsiä, eikä kukaan saa roolihahmoonsa luotua mitään sellaista, mikä herättäisi mielenkiintoa saati sympatiaa heitä kohtaan. Ainoastaan Mika Vattulainen parantaa roolisuoritustaan loppua kohden.

Ensimmäinen kolmevarttinen kulutetaan tylsissä merkeissä. Kerronta laahaa ja kaikki kohtaukset on venytetty ylipitkiksi. Tarinan puolivälissä nähtävä naisten seksikohtaus miellyttänee kyllä pehmopornon ystäviä. Pientä jännitettä roolihahmojen välille onnistutaan luomaan vasta aivan loppumetreillä.

Mykkäelokuvan tapaan myös dialogi on esitetty kuvallisesti. Nämä tekstit värisevät siihen malliin, että niiden lukeminen alkaa nopeasti rasittaa silmiä. Paikoin tekstidialogi on hyvää, mutta mukaan on mahtunut myös täysin turhia ja ylipitkiä tekstiruutujakin. Ihan aina eivät repliikit tue näyttelijöiden reaktioitakaan, tosin onnistuneitakin kohtia löytyy paljon.

Läpi koko elokuvan jatkuva musiikki on jotenkin hypnoottista ja haahuilevaa. Yksinkertaiset ja kapea-alaiset kappaleet seuraavat toisiaan luoden yhtenäisen äänikokonaisuuden, joka muuttuu aina kohtauksen mukaan. Musiikki onkin mykkäelokuvan tärkeimpiä asioita, ja tässä tapauksessa se tukee kuvaa hyvin. Tanssikohtauksissa musiikki on nopeatempoisempaa, ja onnistuupa eräs näistä kappaleista jäämään hetkeksi myös päähän soimaan.

Sinänsä ihan hyvä, joskin kliseinen käsikirjoitus on pilattu liian pitkällä kestolla ja huonolla tuotannolla, jotta elokuvaa voisi väittää millään saralla laadukkaaksi. Erityisesti “kauhukohtaukset”, joiden pitäisi olla verisiä ja kammottavia, ovat lähinnä huvittavia. Kömpelöt tappokohtaukset on vieläpä näytetty mahdollisimman tökerösti, joista näkee, ettei oikeasti mitään tapahtunutkaan. Tällaisenaan elokuva näyttää valitettavasti samalta kuin peruskoululaisten näytelmät, eikä onnistu pelottamaan lainkaan. Kanteen lätkäisty K-18-merkintä tuntuukin liioitellulta, kun elokuvassa ei nähdä muuta lapsille soveltumatonta kuin puolialaston nainen.