Alkuperäinen nimi: 
Dune
Julkaisija: 
Valmistusvuosi: 
1984
Valmistusmaa: 
Ohjaaja: 
Musiikki: 
Ikäsuositus: 
15
Kesto: 
137
Dune
J. Pikkarainen, Ma, 18/09/2006 - 00:00

Elokuva

”He who controls the Spice, controls the universe!”

Frank Herbertin vuonna 1965 ilmestynyttä Dune-romaania pidetään yhtenä sci-fi-genren merkkiteoksina. Hugo- ja Nebula-palkinnot napannut teos on saanut sittemmin jatkoa niin kirja-, elokuva- kuin peliformaatissakin. Ehkäpä tunnetuin on vuonna 1984 valmistunut Dune-filmatisointi, jonka ohjasi nykyinen kulttiohjaaja David Lynch.

Kaukana tulevaisuudessa tunnettu universumi on Corrino-suvun hallitsema. Heidän alaisina ovat Atreides- ja Harkonnens-suvut, jotka ovat keskenään sodassa. Nykyinen keisari Shaddam IV (José Ferrer) haluaa tuhota Atreidesit heidän hyvän kannatuksensa takia, ja lähettää suvun aavikkoplaneetalle Arrakis. Myös Duneksi kutsuttu planeetta on ainoa paikka universumissa, jossa sijaitsee elintärkeää, muun muassa tähtien välisen matkaamisen mahdollistavaa melange-rohtoa. Yhdessä Harkonnens-suvun avulla keisari pyrkii eliminoimaan Atreides-suvun hallitsijaperheen, mutta suunnitelmasta on unohdettu herttuan pojan, Paulin (Kyle MacLachlan), salainen syntyperä.

Vuonna 1984 valmistunut Dune ei suinkaan ollut ensimmäinen yritys kääntää kirjaa elokuvaksi. 1970-luvulla filmatisointiin lähdettiin kunnianhimoisin aikein. Keisari Shaddam IV:n rooliin palkattiin surrealistitaiteilija Salvador Dali, Herttua Letoa olisi näytellyt puolestaan David Carradine (1984-versiossa saman roolin tekee Jürgen Prochnow), Harkonnens-suvun paronia puolestaan Orson Welles (1984: Kenneth McNillan). Tuotantopuolella mukana olivat muun muassa Alien-saagan kuvallisesta annista myöhemmin vastannut saksalainen taiteilija H. R. Giger ja Blueberry-sarjakuvastaan tuttu Jean Giraud. Projekti tuli kuitenkin rymisten alas vuonna 1978, ja kirjaa pidettiin mahdottomana filmatisoida.

Tuottajalegenda Dino De Laurentis oli kuitenkin ostanut kirjan oikeudet, ja piti itseään tarpeeksi hulluna projektiin. Ohjaajaksi palkattiin David Lynch, alkuperäisohjaajan, Ridley Scottin, siirtyessä tekemään sci-fin merkkiteoksen, Blade Runnerin. Filmatisointi saatiin lopulta päätökseensä, ja Dune on sittemmin tullut kuuluisaksi ohjaajan ja tuotantoyhtiön välisestä eripurasta. Ohjaaja ei vielä tuolloin vaatinut täydellistä kontrollia elokuvaansa, minkä seurauksena lopullista tuotosta leikeltiin tuotantoportaan haluamalla tavalla. Elokuvasta onkin olemassa kaksi erillistä versiota; julkaisussa oleva teatteriversio, joka on Lynchin alkuperäinen näkemys, sekä kolmituntinen televisioissa nähty pidempi versio, jonka ohjaaja on diskreditoinnut. Jälkimmäistä näkee levitettävän joko Alan Smithee - tai Judas Booth -nimellä, ja on epävirallinen pidennetty näkemys elokuvasta. Lynch on sanonut Dunen olleen hänen ainoa todellinen epäonnistuminen urallansa, sekä ettei hän pysty muistelemaan tuotantoa kivuitta. Oikeaa ohjaajanversiota elokuvasta ei siis tulla luultavammin koskaan näkemään.

Omalla tavallaan ohjaajan kommentti pitää paikkansa. Vuonna 1984 valmistunut elokuva on epäonnistuminen, tosin kunnianhimoisuudessaan, ei ohjaajansa takia. Lynchin ansiosta Dune on edelleenkin niin vaikuttava, kuin se oli jo 1980-luvulla. Yksityiskohtaiset, häiriintyneet ja samanaikaisesti kauniit kuvalliset maisemat tuovat mieleen ohjaajan myöhemmän tuotannon, vaikkakin Dune on visuaalisesti täysin erilaista kuin miehen muut työt. Lähimmiksi vertauskuviksi muodostuvat lähinnä sci-fi-klassikot kuten Blade Runner ja Alien-saaga (etenkin David Fincherin ohjaama kolmas osa). Huomattava budjetti on varmasti myös osasyynä mahtipontiseen ja yhä silmiä hivelevään visuaaliseen ilmeeseen, joka sekoittaa historian eri tyylisuuntia ja kyberpunkia hienoksi kokonaisuudeksi.

Ongelmaksi muodostuukin itse tarina, joka on aivan liian monisäkeinen mahdutettavaksi parituntiseen. Kolmen suvun poliittista valtakamppailua, pienempien yksilöiden juonittelua ja suhteita, messiastarinaa ja täysin uuden maailmankuvan historiaa on mahdotonta selittää tyydyttävästi siunatulla aikamäärällä. Tähän on kuitenkin pyritty, minkä takia monet hahmoista ja tapahtumista jäävät vain ohuiksi siivuiksi jostain suuremmasta. Kohtaukset menevät ajoittain liiankin nopeasti kohti seuraavaa, eikä kunnollista tilanteentajua saada luotua. Tämä häiritsee etenkin elokuvan päähenkilön henkisessä kasvussa, joka on kyllä saatu hyvin sisällytettyä mammuttimaiseen tarinaan, mutta mikä silti tuntuu etenevän aivan liian ripeästi. Myös eräs äärimmäisen ärsyttävä selittelykeino on hahmojen ajatusten puhuminen ääneen, mikä tuntuu varsin keinotekoiselta ja suoraan sanottuna tyhmältä ratkaisulta.

Toinen hieman vieraannuttava tekijä on näyttelijöissä, jotka onnistuvat jotenkin tekemään henkilöistään liian mahtipontisia. Kyseessä lienee myös osin käsikirjoituksen luomat puitteet. Fremenien johtaja Stilgar (Everett McGill) on tästä vaivaannuttavin esimerkki, miehen puhuessa aina kuin puhetta pitäessä. Nappisuorituksiakin tosin löytyy, joistapa parhaimpana pääosassa pyörivä esikoisroolin tekevä Kyle MacLachlan. Ensikertalaiseksi jälki on ihailtavan kunnioitettava, joskin nuoren Paulin rooli vastannee melkoisesti MacLachlanin omia kokemuksia ensimmäisen suurtuotannon parissa. Muissa rooleissa nähdään nippu tuttuja naamoja: Max Von Sydow, Sean Young, Brad Dourif, Patrick Steward sekä elokuvan juonen kannalta melko turhanpäiväisen hahmon saanut Sting.

Dune on kaksijakoinen elokuva. Sen visuaalinen anti on edelleen esimerkillistä jälkeä, aivan kuten muidenkin samoihin aikoihin valmistuneiden sci-fi-klassikoiden. Aika ei ole juuri nakertanut elokuvan kuvallista ilmettä. Filmatisoinnillisesti kyseessä on kuitenkin aivan liian kunnianhimoinen projekti, jota ei ole onnistuttu siirtämään tyydyttävästi elokuvamuotoon. Liian monisäikeinen juoni tekee useista hahmoista vain kasvottomia statisteja ja tapahtumien etenemisestä turhankin tiuhan, eikä kokonaisuudesta muodostu kovinkaan mieluisaa kokemusta.

Kuva
Anamorfinen 2.35:1 kuva on alkuperäisessä suhteessa. Laatu on hyvä, eikä juuri parempaa voisi kuvitella saavansakaan. Tarkkuus, vaikkakin ei lähellekään nykystandardeja, on koko keston ajan oikein miellyttävä. Värit toistuvat niin ikään luonnollisina, tehden yksityiskohtaiselle maailmalle oikeutta. Roskia on verrattain vähän, eikä mustan tasossakaan ole valittamista. Kaikin puolin Scanbox on tehnyt erittäin onnistuneen siirron visuaalisesti tyylikkäästä elokuvasta.

Ääni
Julkaisu sisältää kolme ääniraitaa: Dolby Digital 5.1, DTS ja Dolby Digital 2.0. Vaikkei mistään tehostetykityksestä voidakaan puhua, ovat ääniraidat varsin onnistuneita. Dialogi on alati selkeää, ja Toton säveltämä score sointuu kirkkaasti.

Lisämateriaali
Retrospektiivinen Impressions of Dune (38:02) on mielenkiintoinen katsaus tuotannon pariin, sen ongelmiin ja valmistumiseen. Vuonna 2003 kuvattu dokumentti katsoo elokuvaa hieman kriittisemmällä otteella, mikä on vain plussaa. Julkaisun toinen lisämateriaali on Destination Dune (6:21) -kooste, joka on käytännössä elokuvanaikaista mainosmateriaalia. Lisämateriaali ei ole tekstitetty millään kielellä.

Yhteenveto
David Lynchin Dune on edelleen visuaalisesti häikäisevä, mutta juonellisesti liian täyteen ahdettu näkemys Frank Herbertin klassikkoromaanista. Tulevaisuuteen sijoittuva tarina kertoo kolmen suvun välisestä kamppailusta aavikkoplaneetta Arrakisilla. Scanboxin uusi julkaisu on varsin onnistunut kaikin puolin.

Kuvasuhde: 
2.35:1
Anamorfinen: 
Anamorfinen
Alkuperäiskieli: 
Levymäärä: 
2
Aluekoodi: 
Ääni: 
Dolby Digital 2.0, Dolby Digital 5.1, DTS
Arvosana DVD:lle: 
Arvosana kuvasta: 
Arvosana äänestä: 
Arvosana bonusmateriaaleista: 
Kuvagalleria: 


Copyright © FilmiFIN 2004 - 2016