Elokuva
Jo ammoisista ajoista maailmankaikkeuden rauhaa ja tasapainoa ovat vartioineet intergalaktiset Green Lantern -joukot, jotka saavat voimansa maagisesta vihreää valoa hehkuvasta sormuksesta. Kun mahtava vihollinen, muiden pelolla itseään ruokkiva Parallax (äänenä Clancy Brown), uhkaa universumin balanssia, sen puolustaminen lankeaa GL-ryhmän ensimmäisen ihmisedustajan, rennon ja auktoriteetteja vastustavan lentäjän Hal Jordanin (Ryan Reynolds) harteille. Adrenaliinista addiktoituva pilotti saa enemmän kuin pyytää, tapaa uusia kollegoitaan, kuten Sinestron (Mark Strong) ja Tomar-Re´n (Geoffrey Rush), ja huomaa äkisti joutuneensa tilanteeseen, jossa punnitaan niin rohkeus ja kestävyys kuin planeettojen välinen yhteistyökykykin. Parallaxin valtaan joutuu taas Halin kanssa saman rakkaudenkohteen, asevalmistaja Carl Ferrisin (Jay O. Sanders) lentäjätyttären ja Halin järkipäisen kollegan Carolin (Blake Lively), jakava nörtti nero Hector Hammond (Peter Sarsgaard).

Yksi DC Comicsin lippulaivoista, Green Lantern, tuodaan valkokankaille värikkäänä ja efektiraskaana tehostesirkuksena, jonka ohjaksiin palkattiin lopulta Bond-franchisen kahdestikin elvyttänyt Martin Campbell.
Campbell on kuitenkin Vihreä lyhtynsä kanssa enemmän kuin pulassa, sillä Greg Berlantin, Michael Greenin, Marc Guggenheimin ja Michael Goldenbergin käsikirjoitus on höveli sekametelisoppa myyttejä, synteettistä 3D-meuhaamista ja keinotekoisen huonoja herjoja. Kokonaisuus onkin vetävän sarjisseikkailun sijaan vain lapsellinen ja ennen kaikkea sekava.

Aiheen vaatima arvokkuus loistaa poissaolollaan ja Green Lantern jääkin kauas vaikkapa Iron Manin (2008) ja Thorin (2011) mahtipontisesta mystiikasta ja pystypäisestä sarjakuvarealismista. Trikkisakeus on paitsi yhtä raskasta kuin Tron - Perinnössä (2010), myös samalla tavalla päälle liimattua ja keinotekoista. Pahimmillaan Green Lantern näyttääkin turpeaksi tupatulta peliltä. Finaalin viimeinen käänne antanee luvan odottaa myös jatkoa, joskin lompakoillaan äänestävät katsojat voivat muuttaa tuotantoportaan suunnitelmat nopeastikin.

Ryan Reynolds tekee, minkä pystyy heppoisesti kirjoitetussa roolissaan, mutta kärsii samasta vakavasti otettavuuden puutteesta kuin tyköistuvaan vihreään pukuun puetut nimikollegansakin Mark Strong, Geoffrey Rush ja Michael Clarke Duncan. Blake Lively on pelkkä keulakoriste ja Hector Hammondin senaattori-isänä nähtävä Tim Robbins ainoastaan nimilisä maltaita maksaneeseen castiin. Peter Sarsgaard on ainoa, joka osaa ottaa roolissaan rennosti ja monista hyvistä sivurooleista tuttu taituri antaakin koulukiusaamisenkin kostavalle isopäiselle yli-ilkiölleen rehvakkaat raamit. Angela Bassett menee tyystin haaskoon pikkuroolissaan tohtori Wallerina, Jon Tenney piipahtaa kuvissa Halin edesmenneenä isänä Martin Jordanina ja Taika Waititi on Halin tiedemieskaveri ja tympeää komiikkaa kuviin tuova sidekick Tom Kalmaku.

James Newton Howardin tuima score tuntuu paikoin olevan kuin eri elokuvasta. Intron synkistelevä Prologue / Parallax Unbound muokkaa kuvaa huomattavasti tummempiin tunnelmiin kuin kevyeksi kepposteluksi jäävä isäntäelokuva ikinä kykenee. The Ring Chooses Hal kuullostaa sekin kuin samassa aluksessa olisi mukana se kahdeksaskin matkustaja. Finaalia enteilevät liki kahdeksan minuuttiset You have to Be Chosen sekä Hal Battles Parallax ovat kuliseeiltaan komeaa elokuvamusiikkia, mutta ison orkesterin tuoma jylhyys menee hukkaan keppoisan kuvituksen taustalla.Yhtenä pääteemoista muutamaankin kertaan kuultava The Corps muokkaa konseptia särökitaroineen viihteellisempään suuntaan.

Yhteenveto
Green Lantern avaa oven uuteen universumiin, mutta estää sisäänpääsyn pistämällä portsariksi kurjan sekavan käsiksen ja aihettaan kuin halpaa jäljennöstä käsittelevän julkituonnin.