Elokuva
Maailmansotien aikaan Viron siirtolainen Hella Wuolijoki (Tiina Weckström) oli jo tehnyt tuhdin tilin niin näytelmäkirjailijana kuin liikenaisenakin. Hehkutusta tulee Hollywoodia myöten, eikä mikään missio tunnu olevan ylivoimainen itsensä jo varsin omnipotentiksi tuntevalle Hellalle. Sodan raivotessa ja poliitikkojen piilotellessa ympäripyöreiden julkilausumien takana, Hella päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja aloittaa henkilökohtaiset neuvottelut venäläisten kanssa. Moisesta omatoimisuudesta ei taas pidä ollenkaan Valtiollisen poliisin Valpon kireä etsivä (Hannu-Pekka Björkman), jonka agendalla piikkipaikalle nousee hinku saada Hella satimeen ja lopulta myös tuomituksi kuolemaan maanpetoksesta.

Hellan puolison Sulo Wuolijoen veljen pojanpojan poika Juha Wuolijoki on lähtenyt kirkastamaan suuren sukulaisensa nimeä raivolla isolta näyttävässä elokuvassaan Hella W, mutta paikoin pateettisenkin henkilökuvauksen tyylilaji jää kuitenkin ikävästi hakuseen. Peter Flinckenbergin kamera on alituisessa liikkeessä, kikkailee heijastuksilla ja tekee itse asiassa kaikkea muuta paitsi on paikoillaan. Kuvakulmat ovat liioitellun jyrkkiä, jokainen yksityiskohta peitetään sumuun, savuun tai sateeseen ja kaiken yllä leijuu suuren melodramaattisen tarinan väkevä viitta.

Outi Nyytäjän ja Wuolijoen käsikirjoitus dramatisoi ja dokumentoi historiaa vauhdilla ja varsinkin ensimmäisen näytöksen aikana vuosiluvut, henkilöt ja tapahtumapaikat vilistävät kankaalla liki äänen nopeudella. Sama seikka korostuu mahtipontiseksi tehdyn elokuvan tiukkaan puristetussa 82 minuutin kestossa, joka ei jätä yhtään tilaa asioiden luonnolliselle kehittymiselle. Finaalia kohden tempo rauhoittuu ja elokuva alkaa saamaan lihaa luidensa ympärille, mutta vahinko on pääsyt jo tapahtumaan. Historiallisten faktojen modernisointi fiktiiviseksi trilleriksi on rohkea ratkaisu, mutta kokonaisuus jää varsin irralliseksi. Vaikka kuinka kiinnostava Hella Wuolijoki (1886-1954) persoonana onkin, elokuvana Hella W jää pelkäksi sipaisuksi merkkihenkilöstä, joka ansaitsisi kokonaisen dokumenttisarjan.

Ohjaaja Wuolijoella on ollut selkeä näkemys elokuvansa rakenteesta ja niinpä yritys kohti vanhan ajan amerikkalaisia epookkidraamoja onkin selvästi näkyvissä. Fokusta vääristää aivan liian usein myös Panu Aaltion dramaattisena pauhaava musiikki, joka peittää kaikki herkemmät nyanssit alleen.

Tiina Weckström vetää raskaan roolin kiitettävin arvosanoin ja osaa annostella juuri oikein niin suureleisen maailmannaisen liioittelemat liikkeet kuin kohtaloaan kapisessa kopissa miettivän vangin mustan maailmankuvankin. Wuolijoen edellisessä elokuvassa Joulutarina (2007) loistanut H-P Björkman on nimettömänä isänmaanystävänä hiuka hukassa, sillä alituiseen tupakoiva vakoojien vainooja jää pelkäksi kehykseksi ikävästä ihmisestä. Taitava Matleena Kuusniemi on Hellan tytär Vappu, Pirkka-Pekka Petelius teatteriohjaaja Eino Salmelainen, Maria Heiskanen desantti Kerttu Nuortimo ja Svante Martin ministeri Väinö Tanner.

Yhteenveto
Suureksi suunniteltu, mutta pieneksi jäävä muotokuva yhdestä kansainvälisesti tunnetuimmasta suomalaisesta ei kasva merkkihenkilönsä kokoiseksi monumentiksi.