Elokuva
Hallituksen salaisen Paranormaalien ilmiöiden viraston agenttina ulkomaailmojen olioita entistäkin tehokkaammin kurittava Hellboy (Ron Perlman) nauttii hommastaan täysin siemauksin. Mutta paistatellessaan sankaritekojen jälkeen parrasvaloissa, tarkkaan julkisuudelta varjeltu organisaatio uhkaa paljastua, eikä jo valmiiksi hermoheikko pomo Tom Manning (Jeffrey Tambor) halua kieltää sen olemassaoloa enää yhdessäkään tv-haastattelussa. Niinpä korkeammat tahot vallan huipulta lähettävät Hellboyn uudeksi lapsenvahdiksi erikoisen byrokraatin, protoplasmaisen Johann Kraussin (äänenä Seth MacFarlane), jonka kanssa äijäenergiaa tihkuva demoni ei tule millään toimeen. Punanahkaisen järkäleen yksityiselämässäkin leiskuu tuli, ihan kirjaimellisesti, sillä yhteiselo pyrokineettisen tyttöystävä-kollega Liz Shermanin (Selma Blair) kanssa ei tahdo aina onnistua. Vedessä elävän tieto- ja taitopankki Abe Sapienin (Doug Jones) kanssa kaksikko on kuitenkin lyömätön tiimi hektisessä örkkijahdissa. Yhteistyökykyä tarvitaankin entistä enemmmän, kun vallanjanoinen prinssi Nuada (Luke Goss) palaa etsimään kolmeen osaan jaetun kruunun palasia. Kokonaisen vallansymbolin omistajalla on mahti herättää eloon voittamaton kultainen armeija ja hallita maailmaa. Yksi palasista on prinssin kaksoissisarella, prinsessa Nualalla (Anna Walton), joka ei hyväksy veljensä diktaattoriaikeita ja pakenee. Kahden maailman välillä seikkaillessaan Hellboy ja kumppanit joutuvat vaikeiden, heidän tulevaisuutensa määrittävien valintojen eteen. 

Mike Mignolan suurelle yleisölle vähemmän tuttu, Dark Horsen manalankatkuinen sarjakuva paholaismaisesta ja karskista, mutta oikeutta puolustavasta sarvipäästä otti valkokankaan ensimmäisen kerran haltuun vuonna 2004 vauhdikkaassa toimintafantasiassa Hellboy. Jatko-osa korottaa panoksia paitsi toteutuksessa, myös sisällössä. Kaikkea on enemmän, mutta harkitusti. Vivahteikas ja monivärinen sarjakuvamaailma rakentaa antropologiansa H.P. Lovecraftin kirjoituksista, okkultistisesta tunnelmasta ja skandinaavis-germaanisesta mytologiasta. On meidän tuntemamme maailma ja toinen, näkymätön rinnaikkaistodellisuus. Jälkimmäistä asuttavat toinen toistaan erikoisemmat kummajaiset; siellä hammaskeijutkin ovat tappavia. 

Sarjakuvafilmatisoinniksi yllättävän tunteikas Hellboy II: The Golden Army kasvaa harvoista ihmisolennoista huolimatta humaaniksi, inhimillisyydellään koskettavaksi seikkailuksi, ja porautuu myös hahmotasolla syvemmälle. Sarkastisia one-linereita tiputteleva ja välillä koomisiin slapstickeihin yltyvä, mutta väärinymmärretty ja rujon ulkokuoren alla pohjimmiltaan herkkä Hellboy on niin mahdottoman sympaattinen ja verraton veijari, että sen tunnetiloissa ei voi olla elämättä mukana. Myös itsepäinen Liz Sherman ja lapsekkaan viaton empaatikko Abe Sapien löytävät uusia ja yllättäviä puolia itsestään. Ykkösosan vähiten mielenkiintoinen henkilö, nörttiagentti John Myers, on fiksusti poistettu muonavahvuudesta ilman sen kummempia selityksiä. Ikään kuin tilalle tullut meedio Johan Krauss on elokuvaan mitä sopivin karaktääri, mutta edeltäjänsä tavoin lopulta hiukan turha lisäke. 

Sarjakuvan faniksi tunnustautunut, seuraavaksi Peter Jacksonin kaverina kaksi Hobitti -elokuvaa valmistava  ohjaaja-käsikirjoittaja Guillermo del Toro on jälleen luonut kokonaisen fantasiamaailman kuin loputtomalla mielikuvituksella siunattu hullu tiedemies, joka palvoo paholaistaan mitä kekseliäimmillä tavoilla.  Yksityiskohtaisen, muutaman kerran jopa suurimman mestaritoksensa, huikean Pan's Labyrinthin (2006) kauneuteen yltävän kokonaisuuden yhdessä luottokuvaajansa, Oscarilla viimeksi mainitusta palkitun Guillermo Navarron kanssa luonut näkijä tuntuu itsekin tietävän aivotustensa olevan tuttuja jo Star Warseista ja Sormusten herroista, mutta maagisen tumma kauhuromantiikkaa toimii täysin omillaan. Populaarikulttuurin tuntijana meksikolainen nallekarhu heittää hauskoja viittauksia klassikkoleffoihin ja päivänpolttaviin ilmiöihin. Itse toiminta ja tehosteet edustavat luonnollisesti nykyisen tietotaidon huippuosaamista, mutta muutamaa CGI-yliannostusta lukuun ottamatta efektit palvelevat tarinaa, eikä toisinpäin.

Ennen uransa huippua Hellboyna pitkään aliarvostettu, kivestä veistetty apinamies Ron Perlman on muhkeana machona vielä aikaisempaakin aidompi ja eläväisempi, niin täysin sinut roolinsa kanssa, ettei siihen pysty kuvittelemaan ketään toista. Naapurintyttömäinen gaselli Selma Blair nakkelee kipinöivää tyttöenergiaa, ja sammakkomaisen humanoidi Abe Sapienin lisäksi armoitettu kameleontti Doug Jones hahmottelee kaksi muutakin hienoa hahmoa, joista varsinkin androgyyni Kuoleman enkeli on todellinen nähtävyys. Vakuuttava on myös Family Guy ja American Dad! -piirrettyjen päähemmojen ääninä Emmy-pystilläkin kiitellyn Seth MacFarlanen nariseva, vahvalla saksalaisella aksentilla komenteleva Johan Krauss. Paremmin 80-luvun poikabändin Bros. toisena osapuolena tunnetun Luke Gossin tuonelan prinssi ei kirjoita itseään sarjakuvaleffojen muistettavimpien antagonistien joukkoon, mutta hoitaa reviirinsä riittävän mallikkaasti. Aina varma nestori John Hurt käy itseoikeutetusti alustamassa tarinan ensimmäisen elokuvan avainrooleihin lukeutuneena Hellboyn kasvatti-isä professori Trevor 'Broom' Bruttenholmina.

Yhteenveto
Mestari Guillermo del Toron fantastinen fairytale kasvaa jopa pirullisen mainiota edeltäjäänsä sarvekkaammaksi supersankaritarinaksi, sisällöltäään painavammaksi ja toteutukseltaan sähköisemmäksi.