Elokuva
Ville Hietalahti (Jussi Nikkilä) on ummettavan ujo nuori mies, jonka ongelmat sosiaalisissa suhteissa ja varsinkin yhteyden saamisessa vastakkaiseen sukupuoleen piilevät lapsuudessa, ajassa, jolloin isä Taisto (Ville Virtanen), entinen röyhkeä rocktähti ja muutenkin todellinen törkymöykky, kuskasi lapsensa väkisin Tenavatähtikilpailuun aiheuttaen tälle ikuiset traumat julkisesta esiintymisestä. Isän ja pojan välit ovatkin olleet jo vuosia maantieteellisestikin kaukaiset, mutta kun faija ykskaks karauttaakin pihaan muskeliautollaan, ongelmia on jälleen luvassa. Ville kun on juuri tavannut rivitanssikursseja vetävän ihastuttavan amerikkalaisen Saran (Emilie de Ravin), johon haluaisi kuumeisesti tutustua lähemminkin, mutta sisään rakennettu arkuus ja pettymyksen pelkääminen estävät tehokkaasti miestä ottamasta sitä ratkaisevaa askelta. Onneksi parisuhdementorina toimii kitaransoittoa Villen johdolla opetteleva pikkupoika Jiipee (Väinö Lehtinen), jonka äiti Leena (Tiina Lymi) on taas jo vuosia ollut Taisto-fani numero yksi ja ihailussaan maanisuuteenkin taipuvainen. Lopullisesti Villen varoen vaalima pakka menee sekaisin, kun myös Taisto-faija ihastuu sydänjuuriaan myöten ihastuttavaan jenkkineito Saraan, eikä poika saa vieläkään suutaan auki hädän hetkellä.

Samuli Valkaman esikoisenaan ohjaama kokopitkä Hulluna Saraan piirtää kotimaiselle elokuvakartalle omanlaisensa jäljen. Tekninen puoli on Valkaman ryhmällä hienosti hanskassa, Anssi Leinon ajatuksella suunnittelemat kuvakomppikset ovat raikkaan ennakkoluulottomia ja myös editoinnissa otetaan (Antti Reikko) mukavasti vapauksia. Visuaalisesti Hulluna Saraan muistuttaakin amerikkalaisia indie-elokuvia niin omaperäiseltä otteeltaan kuin yksityiskohtineenkin, mutta välillä lapasesta lähtevä kikkailu äänitehosteineen ja päälleliimattuine tekstiplansseineen tekevät kokonaisuudesta turhankin naiivin ja lapsellisen.

Valkaman ja tv:n sarjapuolella kannuksensa hankkinen Katri Mannisen käsikirjoitus on kuitenkin toimiva yhdistelmä kivasti kompuroivaa tilannekomiikkaa ja ajatuksekkaita oivalluksia paitsi isän ja pojan suhteesta, myös rakkauden universaalista kielestä. Hevossymboliikkaa piisaa aina pakollisesta ratsastustuokiosta ja faijan Mustangista Villen Poni-fillariin ja taustalla pariinkin otteeseen kuultavaan Hanna Ekolan Vieläkö on villihevosia -iskelmään, mutta niiden syvin tarkoitus jää paikoin hämäräksi, samoin kuin suomeksi oppejaan jakavan Ronald Reaganin haamukin. Musiikkimaailmoissa pyörivään leffaan musat tehneen saksalaiskolmikon Eike Hosenfeldin, Moritz Denisin ja Tim Stanzelin score kattaa kaiken punkahtavista kantribiiseistä leikkisiin laulelmiin ja romanttisempiinkin teemoihin.

Viimeksi Pussikaljaelokuvassa (2011) vakuuttanut Jussi Nikkilä natsaa kuin nenä päähän omissa oloissaan viihtyväksi Villeksi, joka joutuu Amorin jousella uhkaamana ryömimään ulos turvallisesta kolostaan. Pitkästä aikaa komediaakin tekevä Ville Virtanen irrottelee täysillä kukkoilevan rokkifaijan roolissa ja varastaakin suvereenisti jokaisessa kohtauksessaan parrasvalot ja leffan parhaat lainit. Lost -sarjasta tutuksi tullut Emilie de Ravin näyttelee ilman turhia krumeluureja isän ja pojan pyörityksessä pallonsa kadottavaa Saraa mukavan aidosti ja turhaan itseään korostelematta. Sivurooleissa piipahtavat Jani Volanen ja Jussi Lampi Taiston entisinä bändikavereina, Janne Reinikainen tenavatähtijuontajana ja Jessica Grabowsky Saran kämppiksenä.

Yhteenveto
Ei mikään kuoliaaksinaurattaja, mutta mukavasti viihdyttävä ja meiningiltään rento komedia.