Alkuperäinen nimi: 
Quel maledetto treno blindato
Lajityyppi: 
Julkaisija: 
Valmistusvuosi: 
1978
Valmistusmaa: 
Tuottaja: 
Ikäsuositus: 
18
Kesto: 
95
Inglorious Bastards
J. Pikkarainen, Pe, 23/11/2007 - 00:00

Elokuva
Oliko Likainen tusina liian siivo makuusi? Petyitkö Steve McQueenin laimeaan kaasutteluun Suuressa paossa? Entäpä Kwai-joen sillan räjäytykseen? Luulitko Kotkien kuuntelevan sisältävän enemmän juonenkäänteitä? Miksi Navaronen tykit olivat hiljaa? Olisiko Rautaristi kaivannut mielestäsi enemmän hidastuksia? Eivätkö Kellyn sankarit olleet tarpeeksi hauskoja? Ei hätää. Kunniattomat äpärät hoitavat hommat kotiin.

Enzo G. Castellarin ohjaama Inglorious Bastards on tosiaan nimensä veroinen. Se ei omaperäisyydellä loista, sillä se ryöstää jotakuinkin kaiken sisältönsä klassisista korkkarileffoista. Tosin äpärät ei edes pyri olemaan esikuviaan parempi elokuva, vaan yksinkertaisesti käyttää tuttujakin tutumpia elementtejä toisen perään sellaisella pieteetillä ja kieli niin syvällä poskessa, ettei tapauksesta voi olla edes loukkaantunut - lähinnä päinvastoin. Aitoon B-henkeen ja hirtehiseen huumoriin vannovaa Inglorious Bastardsia ei turhaan kaipailla palkintoseremonioissa, mutta toisaalta se saavuttaa viihdearvollaan enemmän kuin yksikään prameisiin kuoseihin ja A-luokan täytteillä varustetuista kilpakumppaneistaan.

Likaista tusinaa lainatakseen, Inglorious Bastards tutustuttaa katsojille heti alkuun joukon sotilasvankilaan joutuvia vankeja, joiden tekolistalta löytyy kaikkea varastelusta kapinointiin ja murhaan. Saksalaisen tykistön lähettämät ilmaterveiset jakelevat kuitenkin vapaudu vankilasta -kortteja, eikä aikaakaan, kun murhamiehet ja niskoittelijat matkaavat jo kohti Sveitsin puolueettomia rajoja. Mutta minkälainen sotaelokuva se sellainen olisi, jossa kuvattaisiin pelkkää tylsää talsimista, joten matkan varrella kohdataan niin SS-kenraaleja kuin kapinallisia, murtaudutaan huippuvartioituun linnakkeeseen ja vallataan panssarijunia, sekä tietenkin läiskytellään kolmannen valtakunnan lammikoissa alasti aseistautuneiden Magda Goebbelsien kanssa. Tästä ei meno enää parane.

Aitoon korkkarihenkeen Inglorious Bastards on alusta loppuun saakka lähes tauotonta toimintaa. Kuolinlukemat helisevät taululle sitä mukaa kuin kuularuiskua hieman kääntää, sikari on miehekkäästi aina huulessa, aseilla on naisten nimet, kaveriläppä on karskia ja ilmeet kylmän viileitä. Tapahtumapaikkoja löytyy yhtä monta kuin kopioitavia klassikoita, minkä takia toiminta on ainakin miljöön osalta ilahduttavan vaihtelevaa. Niin ikään kuvaus on elokuvan luonteen huomioon ottaen yllättävän seesteistä ja kuvakompositiot ajoittain jopa taidokkaita. Varsinaisen toiminnan suhteen kierrätetään kuitenkin samaa materiaalia toistuvasti, joskin välillä se on hidastettua ja toisinaan zoomattua. Orjallisen peruskaavan noudattaminen näkyy, mutta se tehdään oikealla tavalla hieman vinoillen. Tunnelmaltaan Inglorious Bastards onkin lähempänä kevyempiä korkkariklassikoita: vähän kuin Likainen tusina, mutta tiiviimmässä paketissa ja ronskin slapstickin kyllästämänä.

Epäsopuisia sotilaita näyttelee joukko sekalaisia kuuluisuuksia ja genren vakiokasvoja. Luopioupseerin roolissa komenteleva toimintatähti Bo Svenson saa tukea tuntemattomimmilta näyttelijöiltä, joista etenkin Michael Pergolanin hilpeä italialaisvaras jää mieleen. Aikakautensa kuvaksi muodostuu kuitenkin 1970-luvulla blaxploitaatio-elokuvilla toimintatähteyteen singahtanut Fred Williamson, joka nousee sivuroolistaan huolimatta elokuvan oikeutettuun keskiöön. Niinkin oleelliseen, että elokuvaa markkinointiin myös paremmin leikeltynä nimellä G.I. Bro; versiona, jossa nykyisen päähenkilön Svensonin kohtaukset leikattiin minimiin korostaakseen Williamsonin hahmoa. Ainoana mustana miehenä koko elokuvassa Williamsonin näyttelemän Fredin ympärille kehittyykin oma ironinen ulottuvuutensa. Päällisin puolin kevytmielisen rasistiset kommentit peittävät allensa käsikirjoituksessa piilevän sanoman; jatkuvasta eriarvoisuudestaan huolimatta Fred esitetään todellisen Amerikan ruumiillistumana, ainoana amerikkalaisena amerikkalaisten joukossa.

Tekniikka
Anamorfinen 1.85:1-kuva on alkuperäisessä suhteessa. Ikäisekseen elokuvaksi Firebox on tehnyt esimerkillistä jälkeä kuvan suhteen. Tarkkuus on yllättävän hyvä ja erottelukyky on niin ikään erinomainen. Värimaailma on aikakauden sotaelokuville tyypillisen haaleahko, mutta kontrasti on moitteeton. Äänipuolen hoitavat englannin- ja italiankielinen monoraita, joka on miksattu etukanaviin. Raita on häiriötön ja selkeä.

Lisämateriaali
Julkaisun tärkeimmät ekstrat ovat sen haastattelut. Ohjaaja Enzo G. Castellarin (20:15) ja säveltäjä Francesco De Masin (51:30) rupatteluilla yhteistä on haastateltavien kulttuurinen perintö. Peri-italialaiseen tapaan molemmat suorastaan haluavat jutella sydämellisesti, etenkin De Masin jutustelusessio tuntuu enemmän kahdenhenkiseltä keskustelulta kuin varsinaiselta haastattelulta. Jouhevan ulosannin lisäksi miesten jutustelu on mielekästä kuunneltavaa, joskaan niillä ei ole juuri minkäänlaista sidosta Inglorious Bastardsin kanssa. Castellari käy läpi ohjaajan prosessia sekä muutamia elokuviaan, kun taas De Masi kertoo sävellysurastaan ja sävellyksistään.

Lisäksi levyltä löytyy kertakäyttökamana elokuvan traileri, kansainvälinen versio alku- ja lopputeksteistä, kuvia ja triviaa elokuvasta, sekä tärkeimpien henkilöiden filmo- ja biografiat. Viimeisenä on vielä yhdeksän kappaletta trailereita muista Firebox-julkaisuista.

Yhteenveto
Inglorious Bastards kokoaa kasan korkkariklassikoita yhteen kuosiin, mutta tekee sen kunnialla. Toimintakohtauksesta toiseen etenevä elokuva nauttii hirtehisestä huumorista sekä lähes esikuviaan parodioivasta asenteesta, joiden avulla juonta kannatellaan onnistuneesti kohti loppuhuipennusta.

Kuvasuhde: 
1.85:1
Anamorfinen: 
Anamorfinen
Alkuperäiskieli: 
Levymäärä: 
2
Aluekoodi: 
Lisätietoa: 
Kiitokset Fireboxille arvostelukappaleesta.
Ääni: 
Dolby Digital Mono
Dubbaukset: 
Arvosana DVD:lle: 
Arvosana kuvasta: 
Arvosana äänestä: 
Arvosana bonusmateriaaleista: 

Lisää uusi kommentti



Copyright © FilmiFIN 2004 - 2016