Elokuva
Eletään kylmää talvea New Yorkissa vuonna 1961. Menestyväksi muusikoksi halajava Llewyn Davis (Oscar Isaac), nuori folk-laulaja, joka asustelee ystäviensä nurkissa ja elättää itsensä hanttihommilla, kiertelee ympäriinsä Greenwich Villagea surren kuollutta soittokaveriaan. Matkalla maineeseen elämä kasaa muusikonplantun eteen toinen toistaan korkeampia esteitä, joista iso osa herran aivan itse rakentamia, sekä omapäisen kissan, jonka kanssa yhteistyö toimii vielä ihmisiäkin vähemmän.

Coenin veljesten, Joelin ja Ethanin, uusin elokuva, Inside Llewyn Davis, todistaa jälleen näiden kiistattoman lahjakkuuden niin tarinakertojina kuin elokuvantekijöinäkin, kuvatessaan maailman murjoman muusikon vaikeaa viikkoa. Melankolisen ja surkuhupaisan sympaattisen kuvituksen taustalla on inspiraationa toiminut muusikko Dave Van Ronkin muistelmat The Mayor of MacDougal Street, vaikkakin Llewyn ei Van Ronkin karaktääriin perustukaan. Myös elokuvan virallinen juliste imitoi saman muusikon albumin Inside Dave Van Ronk kansikuvataidetta.

Coeneilla on kadehdittava taito löytää aivan tavallisesta elämänkulusta puolia ja ulottuvuuksia, joita ei ensi näkemältä tule edes ajatelleeksi. Näennäisesti irralliset sattumukset liittyvät millintarkasti yhteen ja luovat kokonaisuuden jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Llewyn Davisin maailma on kaikin puolin aito pala puolen vuosisadan takaista Amerikkaa, mutta yhtä aikaa jälleen yksi Coen-universumin rinnakkaistodellisuuksista, joka elää, sykkii ja hengittää ihanasti vinksallaan.

Dialogi on terävää ja hillittömän hauskaa, epookki värimaailmaansa myöten upeaa (kameran takana ransakalainen Bruno Delbonnel, joka on hankkinut kannuksensa mm. Jean-Pierre Jeunetin elokuvien Amélie (2001) ja Pitkät kihlajaiset (2004) kuvaajana) ja kokonaisuus niin vahvasti veljesten hanskassa, että tarinaa seuratessa unohtaa useammankin kerran katselevansa äärimmäisen tarkasti käsikirjoitettua ja koreografioitua elokuvaa. Musaraita soi heleän kuulaasti akustisten kielisoitinten johdolla. Elokuva soi kauniin haikeasti samassa vireessä kuin kuvatun aikakauden folk-musiikkikin, jonka harvemmin kuultuja helmiä esittävät näyttelijät itse erinomaisesti, T-Bone Burnettin taidokkaina sovituksina.

Hyvistä sivurooleista tuttu Oscar Isaac sujahtaa vaivatta myös koko elokuvaa kantavaksi pääosanesittäjäksi, antaen kitkerän katkeralle Llewynille paitsi nukkavierun olemuksen, myös sielun, jossa palaa, joskin paikoin pahasti savuten, taiteentekijän tuli. Viimeksi Isaacin rinnalla Nicolas Winding Refnin upeassa Drivessa (2011) nähty Carey Mulligan on Jean Berkey, joka miehensä Jimin (Justin Timberlaken hieno roolityö) kanssa jakaa Llewynin keralla musiikintekemisen ja asunnon lisäksi ehkä muutakin.

Tärkeitä tekijöitä Llewynin viheliäisessä viikossa ovat myös kaksi erikoisempaa elämäntapataiteilijaa, beat-runoilija Johnny Five ja pahoja tapoja ylläpitävä jazz-muusikko Roland Turner, joiden tulkkeina Garrett Hedlund ja Coen-vakkari John Goodman mehustelevat muhevasti. Jerry Grayson on Llewynin manageri Mel Novikoff, jolta on paha ruinata rojalteja, jos esikoisalbumi ei ole myynyt yhtään kappaletta ja Ethan Phillipsin ja Robin Bartlettin suurella sydämellä esittämä Gorfeinin akateeminen kissanomistajapariskunta, joille Llewynkin on kuin eräänlainen lemmikki. F. Murray Abraham on levymoguli Grossman, Stark Sands musiikkia rakastava kiltti sotamies Troy Nelson ja Max Casella Gaslight-baarin törkyturpa isäntä Pappi. Erikoismaininnan ansaitsevat myös elokuvassa alituiseen pakoileva kissa (jonka roolissa esiintyneet lajitoverit saivat Coenit kuvauksissa epätoivoisen raivon partaalle), jonka Llewynin rinnalla käymä oma eeppinen taival vertautuu ohjaajaveljesten elokuvan Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou?, 2000) tapaan myyttisen sankarin Odysseuksen seikkailujen täyttämään kotimatkaan.

Yhteenveto
Hellän haikea, hirtehisen hauska ja musertavan melankolinen on Llewyn Davisin maailma, maailma, jollaisen ainoastaan Coenin veljekset osaavat luoda.