Elokuva
JCVD:n tituleeraus Jean-Claude Van Dammen parhaimpana työnä saattaisi resonoida hivenen vakuuttavammin, mikäli näyttelijän meriittilistalla olisi jotain muutakin kuin pienellä budjetilla toteutettua paskaa. Anteeksi ranskani, mutta puhutaan kerrankin asioista niiden oikeilla nimillä. JCVD on kuitenkin kaikkien kehujensa arvoinen. Toisin kuin eräiden näyttelijäkollegoiden Oscar-kalastukset suklaaseen tai Beatlesin kappaleisiin kiintyneinä täysidiootteina, JCVD on huomattavasti henkilökohtaisempi vuodatus näyttelijän omasta elämästä median riepoteltavana. Yhtaikaisesti sydämellisen rehellinen, mutta samalla armottoman kieliposkessa tehty ilveily, joka tiedostaa belgialaisen näyttelijän uran realiteetin. Yhtäältä se on jokaisen 1980- ja 1990-luvun toimintagenren kulta-aikana näyttelijäksi itseään mainostaneen lihaskimpun tarina. Näissä puitteissa JCVD vaatiikin katsojalta tietämystä lajityypin ikonisoitujen toimintastarojen elämästä niin kameran edessä kuin niiden takaakin.

Van Damme esittää elokuvassa omaa itseään, Belgiaan palaavaa näyttelijää, jonka siviilielämä on riekaleina. Tyttären huoltajuuskiista ex-vaimon kanssa on vienyt mehut ja rahat, eivätkä Bulgariassa tuotetut kuonakkeet kasvata tiliä senkään vertaa kun parhaat palat menevät poninhäntänsä leikanneelle Steven Seagalille. Pankin sisuksiin katoava tähti herättää kuitenkin suuremman luokan mediasirkuksen kotikaupungissaan, kun vain minuutteja sisään astumisen jälkeen luodit viuhuvat ja piiritystilanne saa alkunsa. Pienen kaupungin suuresta tähdestä onkin muovautunut sekunneissa viheliäinen pankkiryöstäjä, vai onko totuus kenties toisenlainen.

JCVD rakentuu episodeista, joissa yksinkertaista premissiä laajennetaan käsittelemään kokonaisuutta. Tapa on yllättävän toimiva, vaikka etenkin alkupuoli sisältää muutamia turhia toistoja kuvamateriaalin suhteen. Hiljalleen aukeava juoni paljastuu kuitenkin herkulliseksi leikkaukseksi näyttelijän omasta elämästä, jossa illuusion ja totuuden raja on vaikeasti eroteltavissa. JCVD onnistuukin manipuloimaan fiktiivisen tarinan tuntumaan kokonaan todelliselta, mistä yllättävin kiitos täytyy antaa itse näyttelijälle. Sydänverellä tulkitseva Van Damme saa katsojankin uskomaan tapahtumien aitouteen. Miehen vuodattaessa kyyneleitä kuolemanpelossa näyttelijän aiemmat kovanaamaroolit iskevät alitajuntaan voimakkaammin kuin yksikään nivusia vihlonut vaakasplitti. Vaikka oman mentaliteetin asettaisi kuinka kyynismittariston ääripäähän, on joitain kohtauksia vaikea katsoa tuntematta sympatiaa tai suoranaista häpeää. Kun huoltajuuskiistan vuoksi oikeussalissa istuva Van Damme saa kuulla tyttärensä syyn asua äitinsä luona olevan se, että häntä kiusataan isänsä elokuvien vuoksi koulussa, tuntee itsensä jokseenkin syylliseksi koko fiktiiviseen tapahtumaan.

Elokuva ryöpyttääkin rankalla kädellä niin näyttelijää kuin meitä katselijoitakin. Varsinkin lopun viisiminuuttinen monologi, jossa Van Damme puhuu suoraan kameraan katsoen puhtaan ajatusvirran voimin elämästään, virheistään, unelmistaan ja katsojien miellyttämisestä, syöpyy mieleen. Rankka vuodatus lapsuuden unelmien korruptoitumisesta ja julkiseksi pilkankohteeksi joutumisesta kaiken muun ohella on oikeasti pysäyttävä hetki. Tietty miehen palopuhe saattaisi kolahtaa aavistuksen vakavammin, ellei näyttelijä olisi heti JCVD:n jälkeen työstänyt taas kasapäin tutuksi tullutta kuonaa ja kieltäytynyt liittymästä Sylvester Stallonen The Expendables -elokuvan kööriin vedoten projektilta uupuvan sydän. Noh, miten vain arvon auteur.

Vuodatus ja synninpäästö ei nouse onneksi missään vaiheessa elokuvan itsetarkoitukseksi, vaan sitä tasapainotellaan taidokkaasti elokuvan komediallisen annin kanssa. Kaikkein riipaisevimpien kohtausten sisällä on aina läsnä pieni ivallinen pilke silmäkulmassa, millä tekijät välttävät yksipuolisen syyttelyn ja ottavat aimo annoksen syistä myös omille harteille. Tyttären kiusauskommentin jälkeen syyttäjän luettelomainen listaus näyttelijän fiktiivisistä elokuvista sekä näiden luita murskaavasta sisällöstä antaa koko tapahtumalle katkeransuloisen maun, jonka kruunaa Van Dammen oma puolustus projektien sielukkuudesta. Juuri tämä onnistunut metatasolla peilailu vaatii katsojalta erityistä asiantuntemusta toimiakseen.

Metatasolta elokuvatasolle palataksemme, JCVD on alusta loppuun saakka toteutettu näyttelijän tunteville ja onkin verrattavissa esimerkiksi japanilaisen kulttiohjaajan/-näyttelijän Takeshi Kitanon samankaltaiseen projektiin Takeshis. Vaikka elokuva on mahdollista katsoa ilman minkäänlaista aiempaa tietämystä herrasta, menettää se valtaosan koko ideasta. Tietty mukana on lähes absurdisia kohtauksia, jossa muiden paikallisten tavoin Jean-Claude Van Dammea fanittavat pankkirosvot pistävät näyttelijän suorittamaan yhtenä panttivangeista kuuluisia temppuja miehen elokuvista. Nämäkin kohtaukset vain vaikuttavat aivan eri tavalla meille roskaleffojen parissa nuoruutemme viettäneille, kuin juuri initioituneille, joille elokuvan huumori on mitä luultavammin olematon.

Kaikesta herkullisuudestaan huolimatta JCVD:ssä on omat ongelmansa. Rytmitys on ajoittain pahasti pielessä, eikä käsikirjoituskaan ole eheimmillään kuin juuri metatason asioissa. Koko pankkiryöstö on lopulta aika heppoisesti kirjoitettu ja tunnelmallisesti vähän liiankin synkkä muuhun elokuvaan verrattuna. Toisaalta tilanteen toivottomuus antaa oikeanlaista kontrastia ja vakavuutta aiheeseen, mutta sadistinen rosvopomo lyö silti liian reilulla kämmenellä yli. Vaikka kestoa kertyykin vain karvan verran yli puolisentoista tuntia, voisi JCVD:n kuvitella toimivan huomattavasti paremmin vieläkin ronskimmalla leikkauksella. Siitäkin huolimatta käsissä on selkeästi Jean-Claude Van Dammen uran parhaimpia töitä, vaikka meriitti jääkin hivenen kyseenalaiseksi.

Tekniikka
1080p-formaatissa tallennettu 2.35:1-kuva on erinomainen. Kiitettävän tarkka kuva on tosin jälkikäsitelty raskaasti. Kellertävä ja rakeinen yleisilme maalaa elokuvan lähes seepiansävytteiseksi ja blooming-tehoste pehmentää ylipalavan valkoisen. Mustan taso säilyy onneksi luonnollisena.

Dolby Digital 5.1 -ääniraita on kiitettävä, mutta valitettavasti HD-aikakaudella oletus on hieman suurempi. Pienemmän bittivirran vuoksi dynamiikassa menetetään paljon, mutta tilaäänet sekä matalat taajuudet ovat erinomaisessa balanssissa. Alun pitkä toimintaosuus on tosin hieman harhaanjohtava, sillä valtaosa elokuvasta on kuvattu seesteisemmissä tilanteissa.

Lisämateriaali
Julkaisu ei sisällä lainkaan lisämateriaalia.

Yhteenveto
JCVD on semifiktiivinen ryöpytys itseään esittävän Jean-Claude Van Dammen elämään. Näyttelijän ja hänen kanssaveljensä tunteville katsojille kyse on riemastuttava läpileikkaus menneiden aikojen muskelikasojen sieluun metatasolla, ottamatta itseään kuitenkaan liian vakavasti.