Elokuva

"Ilman siliä se on pelekkä pisy rispy ko sili on siinä se hotti."

Pikkukaupungin laitamilla virtaa joki, johon taloudelliseen ahdinkoon joutunut yksihuoltajaäiti Anni (Sanna Hietala) kävelee vauva sylissään. Sillalla oleilevat pikkupojat pelkäävät naisen hukuttautuvan. Lehtiä jakava, vajaa parikymppinen Santeri (Antti Mikkola) kantaa sisällään salaisuutta, jonka paljastumista ei katsottaisi hyvällä Äänekosken kaltaisessa vanhoillisessa pitäjässä. Holtittomalla rahankäytöllään velkaantunut, viinaan menevä muusikonretale Esa (loistava Juha Kukkonen) saapuu kaupunkiin isänsä 60-vuotisjuhlille. Juhlavalmistelut ovat jo pitkällä, mutta oikukas päivänsankari puuttuu.

Leikkisän alentavasti honkkeliin poikaystäväänsä (Jani Karvinen) suhtautuva, ekstrovertti tarjoilijatyttönen Leena (Liisa Vuori) myöhästyy töistä paikallisesta pizza-ravintolasta. Lounasaika lähestyy ja pizzat menevät kuin kuumille kiville, mutta Leena keskittyy vain työkavereidensa Erkan (Ilkka Koivula) ja Virven (Pihla Penttinen) parittamiseen. Lentsusta kärsivät Ilpo (Heikki Rantanen) lähtee kesken työpäivän paperitehtaalta kotiinsa. Kotimatkalla hän ostaa vielä rakkaalle vaimolleen kukkakimpun, joka jää kuitenkin kotona antamatta. Syöpään sairastuneen miehensä, Henrin (Veikko Mylly) sairasvuoteen ääressä pari päivää istunut Milja (Elina Hoffrén) polttaa epätoivoisen näköisenä tupakkaa sairaalan käytävällä. Hän toivoo, että voimakkaista kivusta kärsivän Henrin pyyntöä lopettaa hoito kunnioitettaisiin, mutta toisaalta hän ei haluaisi luopua viimeisistä hetkistä miehensä rinnalla.

Jarmo Lampelan (mm. Sairaan kaunis maailma) ohjaama ja käsikirjoittama Joki voitti viisi Jussi-palkintoa, eikä syyttä. Elokuva on näennäisestä arkisuudestaan huolimatta erittäin kunnianhimoinen projekti. Lampela otti tietoisen riskin työstämällä episodielokuvan, jollaisiin yleensä liittyy normaalia enemmän sudenkuoppia. Tyypillisesti lopputuloksena on tekotaiteellinen, kerronnaltaan laahaava teos, joka jättää katsojalle luun käteen.

Ohjaaja onnistuu kuitenkin nivomaan juonen säikeet tavalla, johon harvoin  pystytään edes suuressa maailmassa. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat yhden tunnin ajalle, minkä ymmärtäminen palkitsee katsojan. Vihjeeksi Lampela on ujuttanut elokuvaansa kovan pamauksen, joka syntyi puolustusvoimain hävittäjälentokoneen murtaessa äänivallin kaupungin yllä. Pikkukaupungin henki ja ominaispiirteet on vangittu valokuvan tarkkuudella. Elämä pikkukaupungissa on juuri niin sisäsiittoista ja seesteistä kuin Lampela antaa ymmärtääkin. Kaikki tuntevat toisensa ja ihmiset tapaavat toisiaan sattumalta, kiusallisissakin tilanteissa. Kun uinuvan kaupungin keskustorilla järjestetään benji-hyppyjä, leijonan osa asukkaista raahautuu paikalle.

Tematiikka tekee elokuvasta vakavasti otettavaa, mieltä stimuloivaa draamaa. Rakkaus ja sen katoavaisuus, ystävyys, epätoivo, erilaisuus, häpeä ja elämän rajallisuus; nämä samat asiat koskettavat ihmisiä kaikkialla maailmassa. Elokuva tarjoaa miltei jokaiselle katsojalle hahmon, johon samaistua. Käsivarakuvaus ja todentuntuisuus tuovat elokuvaan paljon dokumentaarisia vivahteita. Teos käsittää niin traagisia kuin komediallisiakin piirteitä, jotka on poimittu arkielämän tilanteista, turhaa alleviivaamista välttäen.

Lajityypilleen uskollisesti myös Joki-elokuvassa on runsaasti henkilöhahmoja. Osa niistä vaikuttaa äkkiseltään tarpeettomilta juonen ja kerronnan kannalta, mutta lopulta lähes kaikkien olemassaolo on perusteltavissa. Filmin alussa vain vilaukselta nähty hahmo saattaa elokuvan kestäessä kasvaa oman tarinansa keskushahmoksi. Lampela luottaa paitsi kokemukseen, myös nuoruuden voimaan. Martti Suosalon ja Peter Franzenin kaltaisia puhkikuluneita näyttelijänimiä ei elokuvassa esiinny.

Tunnetuimpia näyttelijöistä lienevät Koivula (Bad Luck Love) ja Kukkonen (Juoksuhaudantie), jotka tekevät molemmat ensiluokkaista työtä. Kukkonen on nukkavierun muusikon roolissa raivostuttavan itseriittoinen, mutta myös myötätuntoa herättävä luuseri. Koivula esittää huonosta itsetunnosta kärsivää, leveää murretta puhuvaa pizzanpaistajaa, joka on salaa ihastunut nuoreen tarjoilijapimuun. Käsittämätön muuntautumiskyky miehellä, joka muistetaan ehkä parhaiten juuri Bad Luck Loven kylmäverisenä kovanaamana.

Lampelan kyvyt ovat kiistattomat henkilöohjauksen saralla, joten näyttelijätyöskentely on laadukasta kautta linjan. Nuoret, kokemattomuuttaan hapuilevat näyttelijät eivät ole läheskään niin korneja ja teennäisiä kuin voisivat olla. Myllyn ja Hoffrénin muodostaman, ikääntyneen pariskunnan viimeiset yhteiset hetket ovat koskettavaa katseltavaa.

"Akuutein ongelma olis saada viistonnii tiistaiks."

Kuva

Kuvasta (anamorfinen 1.85:1) on vaikeaa, ellei mahdotonta, löytää mitään kritisoitavaa. Kohinaa ei esiinny käytännössä lainkaan. Kuva on terävä ja väreiltään kirkas, mutta samalla luonnollinen. Pieniä virheitä on havaittavissa ainoastaan käsivaralta kuvatuissa kohtauksissa, jossa kamera vaappuu nopeasti vaakatasossa.

Ääni

Tarjolla on stereoraidan lisäksi Dolby Digital 5.1 -raita, joka kyllä ajaa asiansa tyydyttävästi, mutta jättää tilavaikutelman torsoksi. Ääniraidan miksaaja näyttää unohtaneen takakanavien olemassaolon. Dialogi kuuluu kohtuullisesti, joskin äänentasoa saattaa joutua hieman säätämään lujemmalle.

Lisämateriaali

Julkaisu ei sisällä traileria lukuun ottamatta lainkaan lisämateriaalia.

Yhteenveto

Joki on elokuva, joka kirjoitti valmistuttuaan uuden luvun kotimaiseen elokuvahistoriaan. Se oli osoitus Lampelan poikkeuksellisesta lahjakkuudesta ja siitä, että pienehkö budjetti ei ole este sisällöltään suuren, ajatuksia herättävän filmin tekemiselle. Joki on genrensä valioyksilö ja yksi niistä elokuvista, jotka palauttivat uskon kotimaiseen elokuvaan vuosituhannen vaihteessa.

Julkaisu on hyvää keskitasoa niin kuvan kuin äänenkin osalta. Lisämateriaalia olisi toivonut olevan ainakin ohjaajan kommenttiraidan verran.