Elokuva
Pekko Aikamiespoika -elokuvillaan ja Joel Hallikaisen aisaparina nimeä tehnyt ohjaaja/muusikko/näyttelijä Timo Koivusalo on ohjannut yhteensä kahdeksan elokuvaa, joista neljä on ollut hieman vakavammin otettavia. Kulkuri ja joutsen (1999), Rentun ruusu (2001) ja Sibelius (2003) ovat kaikki hyvin pitkälle musiikkiin ja sen tekijöihin heijastettuja elokuvia, jotka kertovat musiikkitaivaamme tunnetuimmista nimistä.

Joka tapauksessa Koivusalo koettaa nyt jotain hieman erikoisempaa: elokuvamusikaalia. Alkuun täytyy heti todeta, että Kaksipäisen kotkan varjossa olisi saanut jäädä ihan vain kokeilun asteelle. Leffan alku antaa nimittäin sellaisen kuvan, että ehkä kyseessä onkin kerrankin sellainen elokuvamusikaali, jossa päähenkilöt eivät yhtäkkiä purskahda laulamaan naurettavuuksia, mutta pettymys vain pahenee loppua kohden.

Elokuva sijoittuu 1900-luvun alkuun, kun Suomi oli tiukasti Venäjän ikeen alla. Runoilija Aaro Manner (Mikko Leppilampi) on kaupungin venäläisten joukkojen merkitsemä mies, ja kylän kasarmien komentaja (Tapio Liinoja) näkee Aarossa kansankiihottajan sekä potentiaalisen askeleen kohti ylennystä. Kaupunkilaiset kannattavat Aaroa ja ovat muutenkin lopen kyllästyneitä Venäjän vallan alla kumarteluun. Asiat mutkastuvat kun Aaroa syytetään kirkkoherran (Vesa Vierikko) murhasta ja oma Ellakin (Helena Vierikko) alkaa epäilemään aatteen ja Aaton jaloutta.

Elokuvan lähtökohdat ja historialliset alkuasetelmat ovat erittäin lupaavia. Kaikki menee kuitenkin pieleen, kun mennään musikaalin suuntaan. Genrevalinta ei ole kuitenkaan elokuvan heikoin lenkki. Ammattitaidolla studiossa lauletut ja elokuvassa huulisynkatut kappaleet ovat juonen tapaan yltiöromanttisella tasolla vähintäänkin imeliä, mutta silti hyvin tuotettuja. Näyttelijöiden suoltama dialogi on jäykkää kirjakieltä, lukuunottamatta Aaron torpalla asuvaa perhettä, joka täräyttää pöytään hieman murretta. Perheen isäntänä toimiikin itse pohjanmaan nallekarhu Esko Nikkari, joka on ehdottomasti yksi elokuvan valopilkuista.

Suurin osa lauluosuuksista on langennut kapakkalaulaja Saaraa esittävälle Anneli Saaristolle ja tämän männäaikojen heilalle, helppoheikki Vernerille (Vesa-Matti Loiri). Jostain kumman syystä Keisarikunta-elokuvassa enemmänkin laulutaitojaan vilautellut Leppilampi ei saa kuin yhden tilaisuuden väläyttää karismaattista lauluääntään, mikä on hieman outokin ratkaisu Koivusalolta. Saman kohtalon saa kokea Tapio Liinoja, joka on esiintynyt muun muassa Lapinlahden Lintujen riveissä.

Musiikkiosuudet kyllä kuvaavat hyvin sen hetkistä asetelmaa elokuvan juonessa, mutta Koivusalon yhdessä vaimonsa Susanna Palinin kanssa säveltämät veisut ovat kuin rakkauselokuvista ylijääneita kappaleita. Mutta mitä kummaa?! Ei vielä sanaakaan pääosan esittäjien näyttelijänlahjoista? Selvä, tässä tulee: Leppilampi joutaisi pois julisteesta, sillä häntä näytetään elokuvassa huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi Loiria. Helena Vierikolta puuttuu pääosanäyttelijättären ominainen karisma ja oma isäkin on tukemassa tyttären valkokangasnousua. Ei kuitenkaan hullumpi esitys ensimmäiseksi oikeaksi valkokangasdebyytiksi. Leppilampi näyttää roolissaan lähinnä eksyneeltä ja hänen roolinsa on todella huitaisten kirjoitettu.

Yhteenveto
Elokuva kuitenkin vilauttelee potentiaaliaan loppua kohden, mutta lukuisten ikionnellisten välinäytösten kautta päästään todella ontuvaan loppuratkaisuun. Tuntuu, että Koivusalo peittelisi koko potentiaaliaan tai ei uskalla päästää irti. Kaksipäisen kotkan varjossa lepää kokonaan Liinojan, Nikkarin ja Loirin harteilla, sillä pääosanesittäjiltä puuttuu joko tarvittava karisma rooliinsa tai heidät on kirjoitettu täysin imbesilleiksi. Ehkä parin kymmenen vuoden kuluttua tämä elokuva tullaan muistamamaan uraa uurtavana ja ensimmäisenä oikeana elokuvamusikaalina, mutta nyt se on vain huono ensimmäinen yritys.