Elokuva
Rauhallinen merenrantayhteisö valmistautuu koko kaupungin yhteen keräävään purjelautakilpailuun. Harjoittelun lomassa kotikaupunkinsa taitavin lautailija katoaa ulapalla mystisesti. Johtolangoiksi rantaan huuhtoutuvat purjelaudan palaset, joita yhteenkokoamalla selviää tragedian aiheuttanut syypää: merkillisen kookas valkohai. Kuvernööriksi pyrkivä pormestari ei kuitenkaan halua tiedon leviävän, jotta kilpailua ei peruttaisi - mies kun on panostanut kemuihin isolla kädellä äänestäjiä voidellakseen. Valkohaita metsästämään lähtee erinäinen joukko kaupunkilaisia, mukaanlukien neuvokas kirjailija vaimoineen sekä viiksiään mutusteleva kokenut merikarhu. Kuulostaako tutulta?

Hieman liiankin tutulta, sillä Universal nosti aikoinaan syytteen The Last Jawsin (1981) tuottajia vastaan Spielbergin Tappajahain (1975) kopioimisesta, ja Great White -nimeä silloin kantanut elokuva jouduttiin pian julkaisemisensa jälkeen vetämään pois Yhdysvaltalaisista teattereista. Kyseessä tosiaankin on asenteellisen röyhkeä kopio, sillä pääpiirteidensä lisäksi jopa keskeiset henkilöhahmot ovat kuin suoraan karanneet Tappajahain koeluvuista. Erityisesti vahvalla aksentilla kieltään murtava merimursu on niin tarinan kannalta, ulkoiselta olemukseltaan kuin jutuiltaankin ilmetty Quint (Robert Shaw) alkuperäisestä elokuvasta.

Tämän ei sinänsä pitäisi kuitenkaan hidastaa vauhtia, sillä italialainen elokuvatuotanto on omiaan onkimaan kliseeapajilta levottoman hauskoja revittelyitä, joita katsoessaan antaa helposti anteeksi älyvapaan asenteen luomia kömmähdyksiä - niitähän jopa toivoo. The Last Jaws ei kuitenkaan edes halua olla huvittava ja se on vielä kaiken ilon pilaamiseksi tehty osittain niin hyvin, ettei sitä voi täysiveriseksi camp-kalkkunaksikaan haukkua. Elokuvan alkupuoli pohjustetaan yllättävänkin tasokkaalla toiminnalla, jonka jälkeen mutkat suoriksi -asenne onnistuu kuitenkin pilaamaan elokuvan rytmityksen ja jatkuva samankaltaisuus Tappajahain kanssa nakertaa tasaiseen tahtiin katselunautintoa. Elokuva on liian hyvä ollakseen ”niin huono, että se on jo hyvä”, ja toisaalta taas liian huono ollakseen oikeasti hyvä. Lopputulos onkin sanalla sanoen yhdentekevä.

Ohjaaja Enzo G. Castellari tunnetaan ehkä parhaiten mainiosta Inglorious Bastards (1978) -elokuvastaan, eikä vähiten Quentin Tarantinon pitkään vireillä olleen uusintafilmatisoinnin vuoksi. The Last Jaws on kuitenkin liian vakavamielisesti kyhätty kopio, jotta se pystyisi voittamaan katsojan puolelleen edellä mainitun korkkarikohelluksen tavoin. On elokuvalla silti ehdottomasti hetkensäkin. Paikoitellen tunnelma on mukavasti kohdillaan ja meninki yleisestikin kieron vakuuttavaa. Unohtaa ei sovi myöskään muutamia hersyviä camp-luokan kohtauksia ja lavastuksen luovuutta - haintappoaseet lipsahtelevat osuvasti vaaran uhatessa mereen ja pienoismallit sekä suolilla täytetyt nuket eivät huijaisi 5-vuotiastakaan. Eripuraiset palaset eivät kuitenkaan kokonaisuuden kannalta loksahda kohdilleen, eikä elokuvaa juuri halpiskopiota kummemmaksi voi kehua. 

Tekniikka
DVD:n anamorfinen kuva (1.85:1) on ihan kohtalainen, vaikka pientä roskaisuutta ja suttuisuutta ilmeneekin. Stereoraita on niin ikään asiansa ajava, joskin hieman tunkkainen. Dialogi ja mainio musiikki jäävät paikoitellen harmillisesti yleisen äänimaailman ja efektien yliajamiksi.

Lisämateriaali
Lisämateriaalina levyltä löytyy kuvagallerian ja trailereiden lisäksi tekstipohjaiset tietoiskut: valkohai-info, trivia sekä kahden päänäyttelijän ja ohjaajan bio- ja filmografiat.

Yhteenveto
Enzo G. Castellarin Tappajahai-kopio olisi pienellä omaperäisyydellä voinut olla viihdyttäväkin revittely, mutta tällaisenaan se hautautuu armotta jo koettujen muistojen alle.