Elokuva
Kaksivuotiaana, vuonna 1969, Suomesta Ruotsiin vanhempiensa mukana muuttanut ja sieltä 10 vuotta myöhemmin takaisin palannut Kai Latvalehto on koko aikuisikänsä tuntenut itsensä ulkopuoliseksi ja juurettomaksi. Isänsä Taunon kanssa, nyt jo yli nelikymppinen ja itsekin isä, Kai lähtee autoretkelle ja palaa lapsuudenmaisemiinsa Göteborgiin selvittääkseen, mistä hän oikeasti on lähtöisin.

Mika Ronkaisen ohjaama  dokumentti Laulu koti-ikävästä käsittelee juurettomuutta yhden perheen kautta. Ronkainen on fiksusti valinnut perinteitä rikkovan kerronnan, eikä käytä lapsuudenkuvia tai vanhoja filminpätkiä liikkuessaan metatasolla ajasta toiseen. Siirtymät hoidetaan nokkelasti elävinä musiikkiesityksinä, joissa kuullaan 1970-luvun tuttuja siirtolaislauluja, joissa soi kaihon ääni ja kaipaus kotiin.

Lähikuvassa avoimesti tunteensa näyttävät hyväksyntää ylisuorittamisella koko ikänsä hakenut ja menestystäkin Aknestik -yhtyeen riveissä maistaa saanut Kai Latvalehto, joka herkässä iässä juuriltaan repäistynä ei tunne itseään kokonaiseksi. Vastauksia poikansa ulkopuolisuuteen etsii myös menneisyyttään läpi käyvä isä Tauno, jolle siirtolaisuus 1970-luvun Ruotsissa oli pitkälti sellaista, millaisena suomalaisten elintavat naapurimaassa yleensäkin mielletään. Kaksikko tulee lähelle ja avautuu aidosti sekä pitkissä keskusteluissa että yhtä lailla hiljaisuuden täyttämissä hetkissä, joista monet avaavat vaiettuja solmuja vapauttavin kyyneleiden virratessa.

Yhteenveto
Niin suomenruotsalaisuutta kuin ruotsinsuomalaisuutta ja sen eri variaatioita käytännön tasolla analysoiva Laulu koti-ikävästä on omalla hienolla tavallaan joukosta erottuva persoonallinen dokumentti, yksityisestä yleiseen kasvava läpivalaisu menneisyydestä, jonka kanssa hyvin moni suomalainen elää tänäkin päivänä.