Elokuva
Kattohuoneistossa Manhattanilla asuvan nuoren perheen isä Leo (Gael García Bernal) on nettipelifirman äkkirikastunut perustaja ja omistaja, äiti Ellen (Michelle Williams) ensiapupolin päivystävä lääkäri, molemmat kiireisiä uraihmisiä ja paljon poissa kotoa. Kouluikäinen tytär Jackie (Sophie Nyweide) viettääkin enemmän aikaa filippiiniläisen taloudenhoitajan Glorian (Marife Necesito) kuin vanhempiensa kanssa. Glorian omat lapset ovat jääneet kotimaahan iäkkään isoäidin hoitoon, ja ero raastaa varsinkin nuoremman pojan sydäntä, mutta avaimet parempaan tulevaisuuteen köyhässä maassa ovat Glorian sikäläiseen elintasoon nähden huippupalkatun työn varassa. Yllättäen pitkäksi venyvällä työmatkalla Thaimaassa Leolla on aikaa pohtia elämäänsä ja irroittautua arjesta. Samaan aikaan Ellen joutuu kohtaamaan työnsä karumman todellisuuden ja huomaa vieraantuneensa omasta lapsestaan. 

Tämän päivän kansainvälisesti tunnetuin ja itse Ingmar Bergmanin mestariksi ylistämä ruotsalaisohjaaja Lukas Moodysson kirjoitti nimensä kertaheitolla tähtiin raikkaalla nuorisokuvauksella Fucking Åmål (1998), jota seurasivat symppis hippikuvaus Kimpassa (2000), rankka sosiaaliraportti Lilja 4-ever (2002) ja monia inhorealismillaan shokeerannut Reikä sydämessäni (2004). Mutta vasta nyt kansankodin nuori kyky on tehnyt ensimmäisen englanninkielisen, silti monikulttuurisen, elokuvansa, joka on kuitenkin kaukana Hollywoodin suurista linjoista. Moodyssonin oma käsikirjoitus on yleismaailmallinen läpileikkaus yhteiskunnallisista ja taloudellisista vaikuttimista perhe-elämään, aina intiimiltä yksilötasolta kulttuurirajat ylittävään perspektiiviin asti. Se käsittelee aidosti, fiksusti ja todellisesti kulutusyhteiskuntaa, materiaalitaloutta ja kännykkävanhempia kehyksessä, johon on helppo samaistua. Turhan korrektisti ja hiukan naiivisti tosin, mutta suoraan ja painokkaasti.

Karun dokumentaarisesta tyylistään tunnettu Moodysson tekee Mammutista osoittelemattoman ja rankistelua onnistuneesti välttelevän episodielokuvan, joka muistuttaa sisällöltään ja rakenteeltaan etenkin Alejandro González Iñárritun kuolema-trilogian päätöstä, raamatullista Babelia (2006), mutta on helpommin lähestyttävä. Raikas ja pelkistetty kuvakerronta sekä dramaturgialtaan yleensäkin ilmava lopputulos on mietittyä ja keskittynyttä maailmanelokuvaa ajankohtaisimmillaan. Brittiläisen elektropopbändi Ladytronin rela, kasarimaisen syntetisaattoripainotteinen chillausbiitti sopii elokuvan nuorekkaaseen ilmeeseen ja hartaaseen tunnelmaan erinomaisesti. 

Meksikolaislahjakkuus Gael García Bernal on aksentin puuttumista myöten uskottava liian paljon liian nopeasti saaneena työmyyränä, joka sen vanhan sanonnan mukaan joutuu menemään kauas nähdäkseen lähelle. Dawson´s Creek -sarjasta indie-prinsessaksi ponnistanut Michelle Williams tuntuu liian nuorelta kirurgiksi, mutta tekee tunteellisen ja koskettavan voimaroolin, uransa ehkä toistaiseksi parhaan. Oikeastikin filippiiniläinen teatteri- ja tv-näyttelijä Marife Necesito sekä Kaakkois-Aasiaan sijoittuvien jaksojen amatöörit ovat ihailtavan luontevia ja pakottomia.

Yhteenveto
Universaalisti puhutteleva kommentti maailman tilasta on ajatuksiltaan mustavalkoinen, mutta silmät avaava ja taitavasti rakennettu globalisaatioelokuva.